Niin, Marianna oli kaunis, ylpeä ja rikas. Simonen kannatti totisesti uhrata vapautensakin ja viettää vuosikausia vankilassa hänen tähtensä. Costantino katseli ja näytti nyt vuorostaan olevan lumouksen valloissa. Hän ei ainoastaan myöntänyt toverinsa olevan oikeassa, vaan halusi salaa, että kaikki vielä kääntyisi parhain päin. Ja hän suostui Berte Sircan kutsuun, toivoen, että hänen huuliltaan lähtisi sovittava rauhan sana.
Berte jäi siihen miettiväisenä kädet ristissä ihailemaan lehmiä ja hiehoja, jotka juhlallisena jonona astuivat hänen ohitsensa. Kun kaikki olivat sisällä navetassa, hän kääntyi ja sanoi:
— Voit rauhoittaa toveriasi; omantuntoni kautta vannon sinulle, ettei täällä karjatarhan ympärillä ole urkkijoita.
XI
He söivät illallista keittiössä, jota valaisi iso valkea. Ulkona kaikki oli rauhallista kuutamossa, jonka välke hiipi kynnykselle, koettaen valaa tyyntä hellyyttään tuohon sisällä vallitsevaan hehkuvaan intohimoisuuteen.
Marianna tarjosi viiniä ja leipää ja ripoitti lihaan suoloja, niinkuin tuona ensimmäisenä iltana Simonen käydessä karjatarhassa. Hän oli tyyni, melkein jäykkä. Hänen isänsä oli tarjonnut Costantinolle vieraanvaraisuutta, eikä hänen siis sopinut rikkoa vieraanvaraisuuden lakeja.
Hän huomasi vieraan epäröivän olemuksen ja isänsä epätietoisuuden. Mutta hän odotti, että edellinen poistuisi, jotta hän voisi selittää isälleen kaiken. Hän ei tahtonut puhua senkään tähden, että palvelija tultuaan sisälle oli huomaavalla kannalla, vaikka hän koetti sitä peittää. Ja hän ensiksi ojensi päätään kuullessaan kaukaa hevosen kavioiden kapsetta.
— Se on varmaankin Sebastiano.
Marianna säikähti ja hänen silmänsä välähtivät apoauki. Mutta parin silmänräpäyksen kuluttuahan taas jäykistyi.
Hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt Sebastianoa. Ja nyt tämä taas ilmestyi hetkenä, jolloin kohtalo näytti ratkaisseen kaiken. Hänen hevosensa kavioiden kopina kuulosti rajuilman ensimmäisiltä sadepisaroilta.