— Sinun ei ole lupa sanoa isälleni mitään, jos olet mies! Olet tullut puhumaan minun kanssani, et hänen kanssaan.
Silloin Costantino nousi ja aikoi ottaa pyssyn seinältä.
Berte Sirca palasi käytyään matkan päässä lähteellä, joka oli tiheässä lehdossa niityn pohjukassa. Hän oli huomannut tarpeelliseksi tutkia, millä kannalla asiat olivat ympäristössä, oli tarkastanut lähteen, kasvit, pensaat, kaikki hänen yksinkertaiselle sielulleen rakkaat sopukat. Ja hän oli tunnustellut korkkitammien kantoja, ikäänkuin kysyen niiltä neuvoa. Ja tapansa mukaan hän ajatteli ääneensä:
— Saattaapa täällä olla urkkijoita. Kaikki on mahdollista. Enpä vain ymmärrä Mariannan huonoa tuulta. Tai oikeastaan ymmärränkin sen. Mitenkä hän ei olisi pahalla tuulella? Onhan tuo hänen lumouksensa hyvin ikävää laatua. Hän epäilee kaikkea, epäilee minuakin. Sentähden hän lähetti minut pois… Voi sentään, — hän huokasi. Jumalan nimi oli hänen huulillaan, mutta hän ei sitä lausunut.
Hän ei ollut koskaan ollut erityisen jumalinen mies. Oli kulunut vuosia, jolloin hän ei ollut jalallaan astunut kirkkoon. Eikä hän liioin ollut taikauskoinen, vaikka olikin yksinkertainen sydämeltään. Ja vaikka hän eli loitolla ihmisistä ja muun maailman asioista, hän silti tunsi olevansa liittynyt näihin ihmisiin ja asioihin, niinkuin puunlatvan lehti itse puun salaisimpaan juureen. Sentähden hänen omantuntonsa ääni sanoi, että hän oli lähettänyt kotoaan tyttärensä, ainokaisen tyttärensä, tehden sen turhamaisuudesta, joskin epäsuorasti niin silti rakkaudesta tämän maailman tavaroihin, ja hän oli tietoinen, että tämä erehdys oli hyvitettävä pohjia myöten.
Ja hän kumartui juomaan lähteestä, vaikka hänen ei ollut jano. Hän polvistui, näki kasvojensa heijastuvan tummaan, kuulakkaan veteen kuin silmään, jonka teränä oli kuun ensi hohde.
— Berte Sirca, Berte Sirca, — hän sanoi kuvalleen, — tee, mitä omatuntosi sinulta vaatii. Auta tytärtäsi.
Hän palasi hitain askelin, ajatuksiin vaipuneena taloon. Hän näki Costantinon hankkivan lähtöä. Hän oli jo ottanut pyssyn naulasta ja painoi lakkia otsalleen.
— Älä toki lähde, — sanoi hän tälle. — Ethän voi tuottaa meille tätä mielipahaa. Marianna sytyttää valkean ja valmistaa ilta-aterian. Tulehan katsomaan, mitä kaikkea hän omistaa.
Costantino epäröi hetken, sitten hän ripusti uudestaan pyssyn seinälle ja seurasi isäntää aukealle ruohokentälle. He näkivät ison, tyynen palvelijan ajavan takaisin tarhaan lehmiä, jotka hitaina ja kylläisinä kulkivat niityn poikki, karva kuun hopeoimana.