— Miksi lähetit hänet pois, Marianna? Hän olisi voinut kuulla, mitä minulla vielä on lisättävää; se olisi ollut parempi.
— Odota. Hän palaa pian. Tällä aikaa tahdon minä sanoa sinulle yhden seikan, jota isäni ei tarvitse kuulla. Hänen ei pidä olla vastuussa siitä, mitä nyt sanon. On turhaa, että jatkat. Olen täysin ymmärtänyt kaiken. Simone ei enää tahdo olla tekemisissä minun kanssani. Hän on katunut ja hävennyt. Minkätähden? Kuka on eroittanut hänet minusta ja muuttanut hänen mielensä? En välitä sen tietämisestä. Mutta minäkin annan tehtäväksesi sanoa hänelle minun puolestani pari sanaa. Pyydän sinua sanomaan, että hän on minun silmissäni kehno mies.
Costantino siveli kädellä päätään, ikäänkuin häntä olisi siihen kolhaistu. Ja hän punastui, taas äkkiä kalveten, ja painoi päänsä alas, tehden alistuvan liikkeen, joka oli hänelle ominainen. Mutta hänen sydämensä oli täynnä paheksumista. Jos Marianna olisi ollut mies ja olisi häntä haavoittanut, ei hän olisi loukannut häntä niin ankarasti kuin tällä tavoin, parilla sanalla, tuo heikko ja epätoivoinen nainen. Mutta sisimmässään hän myönsi, että Marianna oli oikeassa, ja yrittäessään häntä lepyttää, hän tiesi samalla yrittävänsä rauhoittaa omaatuntoaan.
— Marianna, — hän alkoi; sitten hän epäröi hetken. Miten hän voisi kertoa sopivasti kaikki? Miten asettaa sanansa, että kiihtynyt Marianna uskoisi, miten Simone ensi aikoina oli raivonnut, miten hänen vihanpuuskauksiaan oli seurannut hellyydenhetkiä, jolloin molemmat toverukset piilossa tyyssijassaan, tuulen rajusti ulvoessa tai lumen tunnottomana tupruillessa rotkon ympärillä, viettivät aikaansa laulamalla vapaata kilpalaulua, jonka yksinkertaisissa säkeissä Mariannan hahmo liikkui valoisana ja etäisenä kuin kuu talvipilvien lomissa? Ja miten kertoa kaikki muu? Simonen mielenmuutos, se ahdistus, jonka alaisena hän eli?
— Tuhat kertaa hän läksi matkaan tullakseen luoksesi. Mutta hän palasi, jotta ei syöksisi sinua vaaroihin. Ja raivoissaan hän viilsi puiden runkoja veitsellään, mutisten kirouksia kaikkea ja kaikkia vastaan. Sitten hän rauhoittui, sanoen: Onhan hän niin varma minusta ja odottaa minua kymmeniä vuosia. Marianna, millaiseksi olet tehnyt miehen? Olet tehnyt hänestä lapsen jälleen. Hän lausui nimesi nukkuessaankin. Ja yhä vielä hän mainitsee sen, yhä vielä hän on kuin lapsi. Mutta kuuntele omantuntosi ääntä, Marianna, ja myönnä että olen oikeassa. Sinun tulee astua omaa tietäsi, ja hänen omaa tietänsä. Käsitäthän, että hänet tuomittaisiin. Ja hän ei tahdo sitoa kohtaloansa sinun kohtaloosi. Mutta hän toivoo, että annat hänelle anteeksi.
Hän puhui hiljaisella äänellä, ja vaikka hän tunsi, että lopultakin oli rauennut se lumous, joka oli yhdistänyt Simonen Mariannaan, kateus sekaantui vielä hänen rauhoittaviin sanoihinsa kuin katkera suoni.
Sanoessaan »Hän toivoo, että annat hänelle anteeksi» hän kumartui
Mariannaa kohti ikäänkuin rukoillen anteeksiantoa itselleenkin. Mutta
Marianna vaistosi, että Costantino salasi häneltä osan totuutta. Ja hän
oli käynyt jäykäksi ja leppymättömäksi.
— Marianna! Minun täytyy lähteä pois. Älä anna minun palata näin, kuin vihamiehen. Mitä minun pitää sanoa hänelle?
— Minulla ei ole muuta sanottavaa kuin nuo lausumani pari sanaa. Ne olen lausunut häntä varten, ja ne lausun sinullekin.
— Mutta minä en vie niitä perille. Tahdon ensin puhua isäsi kanssa.
Tuossa hän palaakin.