Costantino asetti täytetyn viinipikarin permannolle lieden eteen. Ja viini kimmelsi kuin verinen silmä.
— Mikä on tarkoituksesi, mitä tahdot sanoa?
— Tiedät hyvin, mitä tahdon sanoa.
— En tiedä mitään… En tunne sinua. Kuka olet?
Hän oli noussut seisomaan, ja näytti kookkaammalta. Sydämessään hän tunsi halua nauraa, ajatellessaan, että Sebastiano saapui hiukan myöhään tanterelle ja taisteli kuolleita vastaan. Mutta hän ei hetkeäkään epäröinyt puolustamasta Simonen kunniaa eikä häätämästä itsestään loukkausta.
Marianna katseli häntä seisoaltaan epäilevästi, mutta samalla ihaillen, melkein yllyttäen häntä puolustukseen, sillä aikaa kuin isä, tyhjennettyään yhdellä siemauksella viinipikarinsa, ojensi hänelle selän takaa lasia, johon hän ei tarttunut.
Silloin Berte Sircakin asetti lasinsa maahan, mutta syrjään. Hän siirsi tieltä Costantinonkin lasin, ikäänkuin raivaten vapaaksi taistelukentän. Hänen kätensä vapisi lievästi. Hän yritti sanoa soimaten: — Sebastiano, Sebastiano! — mutta hänen äänensä häipyi kuulumattomiin kahakan tuoksinassa.
— Kukako minä olen? — kirkui Sebastiano, pannen käsivarret ristiin rinnalleen. — Olen mies.
Ja Costantino nauroi äänekkäästi.
— Näenpä, jumaliste, että olet mies!