— Jätä ivasi. Se ei sovi sinulle, joka joka päivä käyt vuoriston kirkoissa rukoilemassa. Kuule sensijaan. Mitä teet täällä?
— Mitä se sinua liikuttaa? Entä mitä sinä sitten teet täällä?
— Olen tullut tänne, koska täällä on nainen, jota täytyy puolustaa.
— Ja kuka tätä naista loukkaa?
— Sinä loukkaat häntä. Mitä kävit etsimässä hänen talostaan Nuorossa tänä aamuna? Ja mitä on sinulla täällä tekemistä? Miksi ei toverisi tule, sensijaan että valitsee sinut lähetikseen? Hän pelkää nyt, tuo uljas mies, hän pelkää. Nainen ei enää ole yksin, jotta hän rohkenisi lähestyä.
Costantino, joka tällävälin oli istuutunut, liikahti noustakseen pystyyn. Mutta hän näki edessään Mariannan kalpeana, huulet väristen, ja jäi istumaan, äkkiä hilliten itsensä ja luoden vastustajaansa ivallisia katseita.
— Ja sinä, joka olet niin uskalias, miksi et mene sanomaan näitä asioita hänelle, sensijaan että laskettelet niitä minulle?
— Olethan hänen lähettinsä. Sanon sen nyt sinulle. Mutta ole varma siitä, että vielä sanon sen hänellekin. Ja tilaisuus on kyllä tarjoutuva. Ja tämä sinun vielä täytyy sanoa hänelle: Muistakoon mikä hän on ollut, älköönkä kuvitelko, että hänen arvonsa on kohonnut. Marianna Sirca on liian hyvä joutuakseen hänelle. Simone Sole on yhä vain hänen palvelijansa. Ja jos Marianna on menettänyt järkensä, niin, jumaliste, onpa toisia, jotka ovat säilyttäneet järkensä…
Silloin Marianna horjahti eteenpäin, ja näytti kaatuvan kumoon, nyrkit ojennettuina, polvet notkuen.
— Isä, — hän huusi, — sanokaa toki hänelle, että hän on vaiti ja menee tiehensä!