— Sentähden, että hän on ollut sairas ja on lähtenyt toipumaan maalle.
— Vai onko hän ollut sairas! — hän sitten sanoi miettiväisenä. Mutta tuossa tuokiossa hän jo häpesi heikkouttaan. — No niin! — hän huudahti, laskien jälleen kädet polvilleen. Naisilla on aina joku tauti, tai he teeskentelevät olevansa sairaita.
— Simone! Marianna ei ole kuin muut naiset, hänen ei tarvitse teeskennellä.
— Kas vain, mies, näytätpä olevan rakastunut häneen.
— Marianna ei ole minua varten.
— Miten tuon sanot! Pelkäätkö, että minä voisin tulla mustasukkaiseksi?
— Ethän voi tulla mustasukkaiseksi, koska Marianna ei ole sinua varten.
Simone teki päänliikkeen ja eleen, jotka oli tarkoitettu uhkaukseksi, mutta jotka sensijaan ilmaisivat yllätystä ja loukkautumista.
— Jumal'avita, tahdotpa saada minut raivoihini tänä aamuhetkenä, Costantino Moro. Mutta tämä jo riittää. Minulla on vakavammat ajatukset mielessä. Nyt ei ole enää aikaa loruihin. Kerro, miten suoriuduit tehtävästäsi.
— Siitä on varsin vähän kerrottavaa. Kävin siis hakemassa häntä vuoriston karjamajasta. Tapasin hänet istumassa tammen juurella keskellä ruohoaukiota. Ensin hän suuresti ilostui. Sitten hän ymmärsi ja vaipui jälleen levollisuuteen… kuolon levollisuuteen.