Silloin Marianna näytti jälleen elpyvän. Hän punastui, eikä vetänyt pois kättään toisen otteesta, vaan sanoi hiljaa, tyynesti.
— Tämänhän sinä tiesit hyvin. Ja jos minä olin rikas sinun edessäsi, joka olit köyhä, sinä olit köyhä minun edessäni, joka olin rikas…
Simonekin punastui. Hän ei enää käsittänyt mitään, niin hän ainakin luuli. Hän oli väsynyt kaikesta, minkä oli sanonut, samoin kuin pitkästä jalkamatkastaan. Kaikki vaiva oli turhaa. Hän olisi vain kerran vielä tahtonut laskea päänsä Mariannan polville ja nukahtaa siihen.
Äkkiä kuitenkin uhma valtasi hänet. Eihän Marianna ollut peruuttanut solvaustaan. Ei hän sitä vielä nytkään peruuttanut, vaikka näki hänet niin väsyneenä ja masentuneena jalkojensa juuressa. Päinvastoin hän lausui uusia solvauksia. Mutta jos Marianna ei tahtonut avata hänelle oveaan, ei hän silti aikonut lähteä tiehensä kuin kerjäläinen, jolta kielletään almu. Hän ajatteli, miten Bantine Fera ilkkuisi häntä, jos tämän tietäisi. Ja villipeto taas liikkui hänen sisässään. Hän alkoi läähättää, nosti pyssyn olalleen ja muisti, että oli lähtenyt rotkosta kekäle kädessä aikoen sytyttää palamaan Mariannan karjatarhan ja hänen talonsa, tappaa karjan ja palvelijat, hänen sukulaisensa ja hänetkin, ellei hän peruuttanut sanaansa. Hän näki edessään kaiken punaisena kuin veri. Vesi, joka oli imeytynyt hänen vaatteisiinsa, sekoittui hänen hikeensä ja lämpeni. Ja hänestä tuntui, että hän oli kokonaan siitä hirvittävästä haavasta vuotavan veren tahraama, jonka Marianna loukkaavalla sanallaan oli iskenyt hänen sydämeensä.
Mutta Mariannan katse hillitsi hänet. Eikä hän herjennyt katsomasta Simoneen vaieten, pää hiukan kallellaan. Tämä asento palautti Simonen mieleen Costantinon, ja hän ajatteli, että Mariannakin ehkä tiesi kaiken, että hän oli seurannut häntä kuluneina harhailun kuukausina, hänen vaivuttuaan orjuuteen, joka oli tuhat kertaa pahempi kuin aikaisempi orjuus, ja että Marianna nyt katseli häntä omantuntonsa pohjasta. Hän painoi alas päänsä, hänen korvansa suhisivat ja hän oli kuulevinaan äänen, Costantinon tai Bantine Feran äänen, ja ehkä oman äänensäkin, joka toisti Mariannan solvaavan sanan.
* * * * *
Silloin hän kavahti pystyyn raivostuneena itselleen ja pakeni juosten niityn poikki.
Nyt vasta Marianna alkoi vapista pelosta. Hän luuli, että Simone lähti tekemään itselleen väkivaltaa, ja kaikkein ensiksi hänen vaistonsa veti seuraamaan pakenijaa ja huutamaan häntä pysähtymään. Mutta ylpeys naulitsi hänet liikkumattomaksi, mykkänä oveen. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä sisäinen ääni alkoi huutaa, että hän oli ollut kohtuuton, että oli sanonut Simonelle verisen solvauksen korostaessaan hänen köyhyyttään ja omaa rikkauttaan. Hänkin oli ollut kehno vastatessaan hänen selityksiinsä ja puolustukseensa pelkällä solvauksella. Taaskin he olivat samanarvoisia. He saattoivat rientää kuinka kauas tahansa. Heidän täytyi kuitenkin seurata samaa tietä ja aina kohdata toisensa lepohetkinä.
Sillä aikaa Simone oli kadonnut metsään. Iltahämärän varjot peittivät hänen jälkensä.
Marianna katsoi ylös. Taivas oli aivan selkeä, vihreänsininen; kuu kumotti yläpuolella metsää, joka vielä oli läpeensä sateen kastelema. Sen valo heijastui edessä leviävästä niitystä, joka näytti kirkkaalta lammelta. Hiljaisuudessa hän luuli yhä kuulevansa Simonen askelet. Ja hän seurasi niiden kaikua täynnä ahdistusta ja murhetta, ajatellen sydämessään, että Simone poistui ainaiseksi. Mutta sisimmässään, sydäntäkin syvemmällä, hän tunsi, ettei niin sittenkään kävisi.