— Simone, — hän sanoi, ojentaen hänelle kättään, — paina sinä sormus sormeeni.
Silloin Simonen käsi, joka oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, ollen jo kuolon polttama ja huuhtelema, kurottui papin kättä kohden. Hän tarttui sormukseen ja painoi sen vapisevin käsin Mariannan käteen.
Nämä olivat heidän häänsä.
* * * * *
Syyskuulla Marianna läksi Ihmeitä tekevän Neitsyen juhlille viemään sormusta. Hän ja hänen isänsä olivat erään Bittissä asuvan rikkaan tilanomistajan vieraina. Tämän vanhin poika, joka vielä oli naimaton, kun sitävastoin kaikilla hänen muilla veljillään jo oli vaimo ja lapset, katseli koko ajan Mariannaa juhla-aterian aikana ja miesten ja naisten laulaessa. Kun hän näki, että Marianna oli kalpea, itseensä sulkeutunut ja kaikesta välinpitämätön, hän tiedusteli, oliko hän kivulloinen… Hänelle vastattiin, ettei niin ollut laita, vaan että se oli hänen luonnolleen ominaista, että hän oli uskovainen ja että oli antanut Ihmeitä tekevälle Neitsyelle kaikki omistamansa helyt. Silloin tuo mies päätti pyytää häntä vaimokseen.
Hän teki sen vasta pitkän aikaa myöhemmin, sillä hänen vakaumuksensa oli, että tulee tarkoin punnita, ennenkuin tekee ratkaisevan päätöksen. Mariannakin puolestaan vaati miettimisaikaa.
Lopulta tuo mies läksi Mariannan puheille Vapahtajan juhlana. Hän oli vuorostaan Mariannan vieraana, jonka hän vastaanotti tyynenä ja vakavana. Kun täytyi antaa kosijalle lopullinen vastaus, Marianna katsoi häntä syvälle silmiin ja tunsi värähdyksen, joka näytti pudistavan hänet hereille sisäisestä kuolemasta.
Ja hän antoi myönteisen vastauksen, sillä kosijan silmät vivahtivat
Simonen silmiin.