Kirjailijattaren lapsuus ja nuoruus kului Nuorossa, mutta hän tutustui myöskin syntymäsaarensa muihin seutuihin, niiden suurpiirteiseen luontoon, eläimistöön, etelämaisen uhkuvaan kasvistoon, kansantarustoon ja ennen kaikkea mielenkiintoiseen, osaksi vilkasluontoiseen, osaksi jäyhään kansaan, joka, pysyen syrjässä mannermaisesta kulttuurista, on säilyttänyt koko joukon ikivanhoja tapoja, katsomuksia ja uskonnollisia menoja. Verikosto — vendetta — oli ainakin kirjailijattaren nuoruudessa, huolimatta hallituksen ehkäisytoimenpiteistä, yleinen, ja rosvous lienee meidän päivinämmekin esiintyvä ilmiö. Saaren rahvaan tietoisuudessa se ei ole niin paheksuttava »ammatti» kuin kulttuurimaailman silmissä. Sardinian rosvolla saattaa olla eräitä ritarillisuuteen vivahtavia ominaisuuksia: kunnioitus turvatonta naista kohtaan, köyhien omaisten ja paimenten auttaminen, y.m. Eräs Grazia Deleddan romaanihenkilöistä sanoo bandito’sta — rosvosta — seuraavaa: »Ennen muinoin miehet läksivät sotaretkille. Nyt ei täällä enää sodita. Mutta miehillä on edelleen taistelemistarve, he eivät pane toimeen ryöstöretkiään pahanteon halusta, vaan saadakseen tilaisuutta kehittää voimiaan».
Nuorella Grazialla oli harvinaisen tarkka havaintokyky, kaikki näkemykset ja elämykset painuivat syvälle hänen vastaanottavaan mieleensä, ja jo varsin nuorena hän tunsi vastustamatonta halua havainnollistaa niitä kirjallisten taideteosten muodossa. Neljätoistavuotiaana hän synnyinseutunsa murteella kirjoitti ensimmäisen novellinsa, jonka sai julkaistuksi roomalaisessa lehdessä. Vanhemmat ja Nuoron väestö eivät katsoneet tytön kirjallista menestystä suopein silmin. Tuon pikkukaupungin vanhoillisen katsantokannan mukaisesti nainen ei saanut puuttua kirjailemiseen, vaan oli hänen tyytyminen askartelemaan kodin hyväksi. Tämä ei säikyttänyt tarmokasta ja itsenäistä kirjailijattaren-alkua, joka rohkeasti astui edelleen valitsemallaan uralla.
Hänen koulusivistyksensä oli alkeellista laatua. Hän kävi Nuoron kansakoulua — muuta kouluopetusta hän ei koskaan ole saanut. Ominpäin opiskelijana hän myöhemmin hankki itselleen tietoperäisen ja kirjallisen sivistyksensä, mikä on sitä kunnioitettavampaa, kun ottaa huomioon, että hän uupumattomalla työllään, ponnistaen vaatimattomalta pohjalta, murteella kirjoittavasta kansankirjailijasta on kohonnut yleiseurooppalaiseksi kirjailijaksi. Hänen älynsä joustavuutta todistaa, että hän on oppinut käyttämään sujuvasti italian kirjakieltä, asettaen itselleen taiteelliseen kielenkäyttöön nähden suuret vaatimukset.
Kodissa oli italialaisia kaunokirjallisia teoksia ja italiaksi käännettyjä romaaneja, joita Grazia Deledda ahkerasti lueskeli. Hänen ensimmäinen romaaninsa, »Fior di Sardegna», ilmestyi painosta 1892, mutta oli jo aikaisemmin kirjoitettu. Se teki hänen nimensä tunnetuksi Italiassa, jopa osaksi sen rajojen ulkopuolellakin. Ennen vuosisadan vaihdetta hän julkaisi neljä muuta romaania, joista mainittavin on »La via del male». Vuoden 1900:n vaiheilla hän siirtyi asumaan Roomaan ja meni naimisiin signor Palmerino Madesanin, puolustusministeriön ensimmäisen sihteerin, kanssa. Nyt alkaa hänen varsinainen kehittynyt tuotantonsa. Kirjallisesti huomattavimmat hänen lukuisista romaaneistaan ovat: »Elias Portolu» (1903), »Cenere» (1904), »Nostalgie» (1905), »L’edera» (1908), »Sino ai confine» (1910), »Colombi e sparvieri» (1912), »Marianna Sirca» (1915), »Il dio dei viventi» (1919), »La Madre» (1920), »Il segreto del uomo solitario» (1921), »La fuga in Egitto» (1926) ja »Anna Lena Bilsini» (1927), — Viimemainittu romaani on trilogian ensimmäinen osa. Kuluneen vuoden lopulla sai Grazia Deledda vuoden 1926:n kirjallisen Nobel-palkinnon. Hän on itse huomauttanut, ettei suinkaan aio siirtyä eläkkeensaaneen toimettomuuteen, vaan että edelleen tuntee taiteellista luomisintoa, suunnitellen uusia kirjallisia yrityksiä.
Rooman laidalla, syrjässä maailmankaupungin levottomasta hyörinästä, kohoaa Grazia Deleddan kaksikerroksinen talo, ryytimaan ja tuuhean puiston ympäröimänä. Siinä on hänen rauhaisa työpajansa, hänen kaunis kotinsa, jota hän taitavana perheenemäntänä hoitaa, omistaen hellää huolenpitoaan miehelleen ja kahdelle pojalleen, joista vanhempi, filosofian tohtori, tutkii kirjallisuutta ja nuorempi harjoittaa kemian opintoja Rooman yliopistossa. Kirjailijatar omistaa aamupäivän kodin ja — lämpimänä vuodenaikana — ryytimaansa hoitoon, pitäen molempia mallikelpoisessa kunnossa. Iltapäivä kuluu kirjallisessa työssä, illalla hän lukee kirjallisuutta. Eräiden haastattelijain levittämä tieto, että hän muka ei lue mitään, tuntuu olevan tuulesta temmattu. Etupäässä hän tutkii kriitillisiä, psykologisia, historiallisia ja filosofisia teoksia.
Luonteeltaan on Grazia Deledda syvästi uskonnollinen, hiljainen, hillitty. Kuullessaan, että hänelle oli annettu Nobel-palkinto, hän oli liikutettu osakseen tulleesta tunnustuksesta ja kunniasta. Mutta kotvan kuluttua hän tyynesti huomautti: »Elämä on aina jakanut minulle riittävästi antimiaan. Nobel-palkinto ei muuta elämäntapojani. Ehkä varallisuus ei ole mikään siunaus taiteilijalle. Luomisiin vähenee ja hän rupeaa haluamaan enemmän sensatioita. Minä kaikesta huolimatta jatkan työtäni entiseen tapaan».
Viime vuoden lopulla tulvi haastattelijoita yhtenään hänen hiljaiseen tyyssijaansa. Herttaisena ja auliina hän vastaanotti nämä rauhansa häiritsijät. Mutta hiukan hän hermostui huomattuaan, että hänen talonsa oli valokuvaajien ja filmaajien saartama. Tuskin hän oli astunut paria askelta ulkopuolelle kotiaan, kun nämä eri tahoilta, väijyksistä, karkasivat esiin vangitsemaan kameroihinsa ja filmauskoneisiinsa hänen hahmonsa ja liikkeensä. Alistuvana hän kuitenkin lohdutti itseään sillä toivolla, että tämä kuuluisuuden aiheuttama epäkohta oli ohimenevää laatua.
* * * * *
Vaikka Grazia Deledda on omalaatuinen kirjailija, hän varsinkin aikaisempaan tuotantoonsa on saanut vaikutusta toisista, ennenkaikkea Vergasta, italialaisen uudenaikaisen regionalismin ja verismin isästä. Ja kuuluisimpien regionalistien, Vergan, Sisilian kansanelämän kuvaajan, ja Abruzzon rahvaanelämän esittäjän, D’Annunzion, rinnalla on Grazia Deleddalla kunniasija Sardinian luonnon ja kansansielun tulkitsijana. Ulkomaalaisista kirjailijoista tuntuu Dostojevskij kaikkein syvimmin vaikuttaneen häneen. Kohtaammehan sardinialaisen kirjailijattaren romaaneissa samanlaista ihmissielun uumeniin tunkeutuvaa analyysia ja ääretöntä ymmärtämystä kärsiviä ihmisiä ja rikollisiakin kohtaan, kuin suuren venäläisen kirjailijan teoksissa. Vaikutusta Selma Lagerlöfistä saattaa tosin huomata. Grazia Deledda ihailee hänen kirjojaan, varsinkin romaaneja »Gösta Berlings saga» ja »Jerusalem». Mutta italialainen ja ruotsalainen kirjailijatar eroavat monessa suhteessa toisistaan.
Grazia Deleddan aikaisempien romaanien aiheilla on vahvat juurensa Sardinian maaperässä. Hänen nuoruudessaan synnyinsaarellaan saamansa vaikutelmat luonnosta, ihmisistä ja kansantarustosta näyttävät muodostuneen hänelle tyhjentymättömäksi varastoksi, josta hän täysin käsin ammentaa. Olennaisia puolia hänen kirjallisessa tuotannossaan on henkilöiden ja tapausten likeinen liittyminen luonnonkuvauksiin. Nämä muodostavat preludion, säestyksen tai loppusoiton voimakkaalle tunneväreilylle ja toiminnan nousu- ja huippukohdille — juonen kehittelyn ja kertojalahjan ohella hänessä näet pulppuilee raikas lyyrillinen suoni. Nuo luonnonkuvaukset, jotka lukijalle tarjoavat ikäänkuin valaisevan filmisarjan Sardinian maisemista, meren ja taivaan vaihtelevista häiveistä, vuorien jylhästä ylevyydestä, ovat piirretyt muutamin varmoin viivoin, ja usein ihmeteltävän kauniisti väritetyt. Sellaiset luonnonkuvaukset kuin ne, jotka romaanissa »Marianna» liittyvät tekijättären hahmoittelemaan Simone Solen vuoristorotkoon, ja hänen tulkintansa karjatalon, sen laidunmaiden ja metsien salaperäisestä runoudesta, ovat suuren kirjailijan käsialaa.