Hänen henkilögalleriansa on mitä vaihtelevin. Sardinialainen väestö on tarjonnut hänelle runsaasti erilaisia tyyppejä, joista useissa on alkuperäistä, melkein raamatullisen yksinkertaista suurpiirteisyyttä. Ja useimmat hänen kuvaamistaan tyypeistä painuvat todellisten elämysten tavoin mieleen.
Kirjailijatar eläytyy täydellisesti kuvaamiensa henkilöiden sielunelämään, ajatustapaan ja toimintaan, omistaen hahmoittelussaan sivuhenkilöillekin samaa huolellisuutta kuin päähenkilöille. Myöhäisemmissä romaaneissaan, varsinkin kaikkein viimeksi julkaisemissaan, hän luopuu syntymäsaarensa ja sen kansan erikoiskuvauksesta ja kiintyy yleisinhimillisiin sielullisiin probleemeihin, astuen nykyisen Italian huomattavimpien psykologisen romaanin edustajien piiriin.
Silmäänpistävä puoli Grazia Deleddan aiheissa on henkilöiden rikollisuus. Näistä vain muutama esimerkki. Romaanissa »L’edera» sankaritar tekee murhan. »Il dio dei viventi» romaanin miehinen päähenkilö väärentää jälkisäädöksen; Elias Portolu, samannimisen romaanin päähenkilö, joutuu luvattomaan suhteeseen veljensä morsiameen, »Marianna» romaanin sankari rupeaa rosvoksi, »La Madre» romaanissa on papilla katolilaisen kirkon kieltämä suhde naiseen, j.n.e. Tämä rikosaiheiden käsittely ei tavoittele mielenkiihoituksen aikaansaamista. Deledda ei kuvaa rikosta rikoksen vuoksi. Hänen romaaniensa rikolliset sankarit eivät ole paatuneita pahantekijöitä. Paatuneitakin rikollisia esiintyy hänen romaaneissaan, mutta nämä eivät saa osakseen hänen myötätuntoaan, ja niiden tehtävänä on usein vastakohtaisvaikutuksen aikaansaaminen. Ne rikolliset, joihin Grazia Deleddan myötätuntoisuus kohdistuu, ovat tulleet syyllisiksi ristiriitaisten olosuhteiden vaikutuksesta. »L’edera» romaanin sankaritar tekee murhan melkein kuin unissakävijä, pelastaakseen ahdingosta miehen, jota rakastaa. Simone Sole — romaanissa Marianna — rupeaa rosvoksi auttaakseen köyhiä vanhempiaan. Elias Portolu päättää sovittaa rikoksensa rupeamalla papiksi, ja »La Madre» romaanin pappi katkaisee välinsä naiseen, jonka kostoaikeiden seurauksista papin äiti kuolee.
Kärsimys, jota Grazia Deledda katsoo elämän järkähtämättömäksi laiksi, herättää hänessä mitä syvintä mielenkiintoa ja sääliä. Hän valitsee siis kernaasti traagillisia aiheita ja antaa etusijan sille traagillisuuden lajille, johon liittyy syyllisyys. Millainen on ihminen syyllisyyden raskauttaman kärsimyksen painamana? — siinä ongelma, jota hän usein pohtii.
Voisi siis helposti luulla, että Grazia Deledda on synkkä pessimisti. Niin ei kuitenkaan ole laita. Tosin elämän usein sovittamattomilta näyttävät ristiriidat ja synkeät varjopuolet eivät jää häneltä huomaamatta, päinvastoin hän kuvaa niitä järkyttävästi. Eikä ihmisten pahuus ja rikollisuus aina ilmene hänelle sovitukseen johtavana. Tämän käsityksen hän on pukenut m.m. seuraavaan huudahdukseen: »Elämä olisi kaunis, ellei olisi olemassa ihmisten pahuutta!» Mutta sisimmässään hän uskoo hyvien voimien lopulliseen voittoon elämän kamppailussa. Kauniina ja vakuuttavana hänen valoisa ja sovinnollinen elämänkäsityksensä ilmenee »Cenere» romaanin lopulla. Sen sankarin, Ananiaksen, äiti, langennut nainen, on itse päättänyt päivänsä, jotta ei olisi poikansa onnen tiellä. Äiti on pojalleen, hänen ollessaan lapsi, antanut taikaesineen, jonka poika avaa äidin paarien ääressä. Se sisältää tuhkaa. »Niin, kaikki oli pelkkää tomua ja tuhkaa. Elämä, kuolema, ihminen, itse kohtalo, joka hänet siitti. Mutta kun hän seisoi tämän kaikkein poloisimman ihmisolennon maallisten jäännösten edessä, joka tehtyään niin paljon pahaa ja niin paljon kärsittyään oli syöksynyt kuolemaan tehdäkseen toiselle hyvää, heräsi hänen mielessään se ajatus, että tuhassa usein kytee kipinä, loistavan, puhdistavan liekin siemen. Ja hän alkoi uudelleen toivoa ja rakastaa elämää».
Grazia Deledda ei yksipuolisesti kiinny elämän vakaviin ja traagillisiin ilmiöihin. Hänen uskonnollisuutensa on vapaa dogmaattisuudesta, ahdasmielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Hänen vakaumuksensa on, että hilpeydellä ja elämänilolla on oikeutensa. Lisäksi hänellä on huumorinaistia, silmää näkemään koomillisuutta. Perin huvittavia ovat sellaiset henkilöt kuin esim. suurkerskuri Berte Portolu ja pappi Jacu Maria Porcu, joka tulkitsee elämänhaluista filosofiaansa seuraavasti: »Palvele Jumalaa ilomielin. — Tanssikaamme, laulakaamme, nauttikaamme. Herra on antanut meille elämän, jotta siitä vähän nauttisimmekin. En silti kehoita syntiä tekemään. Pois se! Synti näet jättää meihin tunnonvaivan… Mutta huvitelkaamme kunniallisella tavalla…»
* * * * *
Vuosien kuluessa Grazia Deledda väsymättömällä taiteellisella uurastuksella on kehittänyt tyyliänsä yhä suurempaan eheyteen ja valmiuteen. Hänen kertojataitonsa on kuulakan selkeä, eepillisen asiallinen; tarvittaessa hänen sanontansa käy miehekkään karskeaksi. Hänen viime teoksissaan se kantaa maailmankirjallisuuden suurten kertojain leimaa. Se saa paikoittain ajattelemaan Etelän vuorien taivaantaustasta eroavia selväpiirteisiä ääriviivoja.
Naturalismiin vivahtavat toisinaan liiaksi venytetyt laatukuvat, viivähtäminen jokapäiväisten seikkojen yksityiskohdissa. Mutta niissäkin huomaa joskus piilevän teknillisen tarkoituksen: motivoimisen ja valmistelun. Grazia Deleddalla juonen valmistelu ja eteenpäin vieminen on kehittynyt varmaksi ja dramaattisen tehoisaksi, johtaen suuriin kohtauksiin, joissa värähtelevät voimakkaat inhimilliset tunteet ja intohimot, ja jotka heijastajan tavoin valaisevat siihenastista toiminnan taipaletta.
J. H—l.