I
Marianna Sirca oli rikkaalta sedältään, papilta, perinyt hänen omaisuutensa ja läksi hänen kuoltuaan muutamaksi päiväksi pieneen karjataloon, joka oli joutunut hänelle muun perinnön mukana ja joka piili keskellä korkkitammimetsää Nuoron vuoristossa.
Oli kesäkuu. Marianna oli uupunut pitkäaikaisena sairaanhoitajattarena vaaliessaan setäänsä, joka oli kuollut kaksi vuotta kestäneen halvaustaan jälkeen, ja näytti vallan vankilasta päässeeltä — niin kalpea, heikko ja lamaantunut hän oli. Omasta aloitteestaan hän ei olisi lähtenyt liikkeelle, eikä olisi seurannut lääkärin kehoitusta lähteä hengittämään hiukan raitista ilmaa. Mutta hänen isänsä, joka hoiteli karjaa ja joka aina oli ollut melkein pappi-veljensä palvelija, poistui vuoristosta vartavasten tytärtään noutamaan ja kehoitteli häntä kunnioittava sävy äänessään:
— Marianna, noudata isäsi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi; tottele.
Palvelijatar, karkeahko barbagialainen nainen, joka ammoisista ajoista oli ollut papin talossa ja joka oli nähnyt Mariannan kasvavan isoksi, valmisti matkaa varten hänen tavaransa ja pisti ne sikin sokin kaksipäiseen pussiin kuin paimenen kampeet ikään, ja toisti:
— Marianna, noudata isäsi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi; tottele.
Ja Marianna oli totellut. Olihan hän aina totellut, siitä alkaen, kuin hänet pikkutyttönä suljettiin, kuin lintu häkkiin, pappi-setänsä taloon levittämään iloa ja valoa tuon alakuloisen miehen ympärille, saattaen palkinnokseen odottaa hänen mahdollisesti jättämäänsä perintöä.
Vaieten Marianna siis nousi istumaan isänsä satulan taakse ja piti kädellään kiinni hänen vyöstään, vastaten ainoastaan päännyökkäyksillä huolelliselle palvelijattarelle, joka järjesti hänen hameensa säärien ympärille ja kehoitti häntä välttämään viileätä yöilmaa.
— Ja älkää antako hänen rasittaa itseään, Berte Sirca!
Vanhus painoi sormeaan huulta vasten ja nykäisi suitsista. Hänkin oli harvapuheinen, eikä isällä ja tyttärellä muuten ollut paljoa toisilleen sanottavaa.