Heidän ratsastaessaan edelleen vanhus vain osoitti sormellaan eri tiluksia, mainiten niiden omistajat. Tunsihan hän nämä seudut, kun hän joka vuosi keväällä — lukuunottamatta viime vuosia, jolloin pappi oli ollut sairas — tämän veljensä ja sukulaisten kanssa oli lähtenyt viettämään useita päiviä karjatalolle, johon kuului runsaasti karjaa ja joka uutistalona oli rakennettu alkuperäisen sardinialaisen paimenmökin sijalle.
Ensi päivästä alkaen Marianna siellä tunsi voivansa paremmin. Paikka oli vuoristoseutua, Nuoron ja Orunen rajalla. Metsä kukki ja ääretön kuulakkuus levisi yli tienoon.
Kolmantena päivänä hän jo näytti vallan toiselta. Tuo hento, hiukan kumarassa liikkunut olento oli oikaissut vartalonsa suoraksi, paksujen kiiltävien mustien palmikkojen reunustamat kalpeat kasvot olivat käyneet tummemmiksi, ja levolliset suuret ruskeat silmät heijastivat kuin nuoren hirven silmät metsän vihreätä hohdetta.
Kolmannen päivän iltahämyn laskeutuessa Marianna istui karjatalon edustalla, joka oli rosoisista kivistä tehty rakennus ja sisälsi navetan, keittiön ja makuuhuoneen. Hänen edessään levisi laaja ruohokenttä, keskellä tuhatvuotinen tammi, jonka runkoon oli sidottu koiria. Ja sen takana aukenivat vihreät niittymaat, kauempana häipyen metsään ja puiden ja kallioiden syventyviin varjoihin. Oikealla näkyi puuryhmän lomitse vuorijono, joka vielä sinervänä häämötti iltaruskon purppuroiman taivaan taustalla.
Hän oli yksin, seuranaan koirat, jotka tämäntästä nousivat tähystelemään, seuraavassa tuokiossa jälleen lyyhistyen alas puun tyvimultaan. Hän odotti kotia palaaviksi isäänsä ja paimenta, ja lisäksi eräs sukulainen oli luvannut käydä häntä tervehtimässä.
Hän oli yksin ja rauhallinen. Eihän häneltä puuttunut mitään; olihan hänellä edessään perintötiluksensa, joita vartioi luotettava ja mieleltään yhtä vilpitön palvelija kuin hänen isänsäkin. Ja kotona, Nuorossa, vartioi hänen taloaan uskollinen palvelijatar, joka ei malttanut nukkua öisin suojellakseen taloa varkailta.
Häneltä ei puuttunut mitään. Ja istuen näin ajatuksissaan hän varman itsetietoisena katseli ympärilleen ja tuijotti kirkkaaseen iltaruskoon, jossa vaihteli puna ja harmaa, ja joka lisäsi yksinäisyyden tunnetta, niinkuin karjatalon hämäräkin.
Hän tunsi ikäänkuin vanhentuneensa. Hänen mieleensä muistui, miten hän lapsena ensi kerran oli käynyt täällä ja miten joku oli kuiskannut hänen korvaansa:
— Jos olet kiltti, saat kaiken tämän. Ja hän oli katsellut ympärilleen levollisin silmin, ihmettelemättä ja haluamatta, vastaten ainoastaan: Niin. Ja samoillessaan ympäristössä, kuitenkin pysytellen lähellä, jotta ei olisi eksynyt, hän oli löytänyt piilopaikan, kehtoa muistuttavan koveran kiven. Ja hän oli pujahtanut tuohon komeroon, mielissään siitä, että oli yksin, halliten kaikkea, mutta ollen piilossa kaikilta. Ja hän oli tuntenut olevansa ikäänkuin pähkinänsiemen kuoressaan, kuin linnunpoika munan sisällä. Näin kyyristyneenä hän itsekseen iloitsi, että ohikulkevat paimenet eivät voineet nykäistä hänen hameensa helmaa. He vain virkahtivat silmää vilkuttaen: »Annatko minulle paikkasi, Marianna?» Joskus hän oli siinä nukahtanutkin.
Ja nyt hän heräsi niin monen vuoden kuluttua. Hän ei ollut täyttänyt kolmeakymmentä, eikä vielä tuntenut rakkautta. Ilmeisesti hänet oli kasvatettu kuin ylhäisen perheen lapsi, hänen kun oli määrä kerta saada iso perintö. Oikeastaan hänen elämänsä oli vivahtanut palvelijattaren asemaan, hän kun oli ollut riippuvainen sekä isännästä että ylempiasteisista palvelijoista.