Samassa hänen isänsä palaa kotia, ja hänen ajatuksensa pakenevat kaikkein salaisimpaan lymypaikkaansa: ei kukaan maailmassa saa niitä tietää, eikä tämä johdu niinkään ylpeydestä, vaan siitä, että hän rakastaa omaa sieluaan, samoin kuin taloansakin: kaiken tulee olla siinä järjestettyä, puhdasta, kaikkien tavaroiden suljettuina kirstuihin, jotka hän yksinään omistaa.
Hänen isänsä, vaikka ääneti ihaili tytärtään ja oli häneen kiintynyt kuin uskollinen orja, ei silti kyennyt häntä ymmärtämään. Siinä hän nyt lähestyy, lyhyenläntänä, kyyryselkäisenä, ristissä käsin ja iso kalju pää vaipuneena rinnalle, ikäänkuin pitkän kiharaisen harmaan parran painamana. Hän näytti paimeneksi puetulta munkilta, rauhalliselta erakolta, jonka suuret ruskeat silmät vielä kuvastivat viattomuutta.
— No, rukoiletko? hän kysyi tultuaan tyttärensä kohdalle. Nyt sinun pitää olla iloinen, tänä yönä valvotaan. Vieraita saapuu pian.
— Keitä? — Marianna kysyi, kavahtaen hereille ajatuksistaan.
— Sebastiano, toisen seurassa. Käynpä sytyttämässä tulen. Jos
Sebastiano kysyy sinulta, paljonko ovat tarjonneet sinulle korkki
aineesta, — hän lisäsi kääntyen taaksepäin — niin sano tuhat scudoa.
Vaiti! Tottele isääsi, joka tarkoittaa parastasi.
Marianna oli altis tottelemaan silloinkin, kun hänen isänsä viattomassa kunnianhimossaan tahtoi kahdistaa hänen tulonsa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänen sukulaisensa, Sebastiano, toimi eräiden Ozierin liikemiesten asioitsijana, jotka tahtoivat ostaa Mariannan metsien korkkiaineen. Ja nousematta hän tähysteli eteensä, ajatellen tuota pikkuserkkuaan, leskimiestä ja yksineläjää, joka ei ollut vanha eikä nuori. Olihan hän useista papin jättämää perintöä kadehtivista varattomista sukulaisista ainoa, joka osoitti Mariannaa kohtaan vähän epäitsekästä kiintymystä.
Joskus hän luuli, että Sebastiano tunsi häntä kohtaan todellista rakkautta. Mutta hän hylkäsi inhoten ajatuksen joutua vaimoksi sukulaiselle, joka oli leskimies, eikä enää ollut nuori. Ja nyt saapui Sebastianokin. Hän tuli ratsain, yllään leskimiesten käyttämä lyhyt päällystakki, ja hänen mustasta sametti nutustaan pisti jo kaukaa silmään laihojen kasvojen kellervä kalpeus, jota lisäksi kohotti harvakarvainen, tumma suippoparta. Hänen suuret vilkkaat mustat silmänsä, jotka levittivät hohdettaan alakuloisiin kasvoihin, hakivat heti Mariannaa. Notkeana keikahdettuaan alas hevosen selästä hän riensi Mariannan luo, joka nousi vaieten. Ja tulija kietoi käsivartensa hänen hartioidensa ympäri, katsellen häntä tuttavallisesti mutta samalla hiukan ivallisesti alempaa — hän oli Mariannaa lyhyempi. Mutta tämä työnsi hänet luotaan, kääntäen huomionsa yksinomaan pitkään, kauniiseen nuoreen mieheen, joka lähestyi hymyillen hänelle. Mariannasta tuntui kuin olisi hän tuntenut tuon miehen, mutta hän ei ollut siitä aivan varma. Hän luuli ennenkin nähneensä nuo hampaat, jotka kiilsivät valkoisina raikkaiden ohuen haivenen varjostamien huulien välissä, ja nuo pitkänsoikeat silmät, joiden sini näytti pohjattoman tummalta kuulakan silmänvalkuaisen pohjalla.
Tultuaan nuoren naisen eteen hän pysähtyi, selkä suorana kuin sotilaalla kunnia-asennossa.
Marianna punastui, mutta seuraavassa tuokiossa hän hymyili ja ojensi hänelle kätensä.
— Simone Sole!