Nuori mies nyökäytti päätään ja tarttui neitosen käteen sitä puristamatta. Todella se oli hän, Simone Sole, rosvo.
* * * * *
Muutama vuosi aikaisemmin Simone oli nuorukaisena palvellut Mariannan kodissa. Marianna tunsi hänen perheensäkin, joka oli köyhä, mutta arvossa pidetty ja hyvää rotua. Isä ja äiti olivat molemmat kivulloisia, sisaret erittäin kauniita ja ylpeitä, käyden kirkossa yksin, missä polvistuivat varjoon ehtoollisalttarin eteen, mihin Mariannakin tavallisesti asettui. Muuten nämä nuoret naiset elivät syrjässä Santu Nofre mäen juurella olevassa talopahaisessaan, hiljaisina ja surren, ikäänkuin veli olisi ollut kuollut.
— Simone — toisti Marianna, ääni rauhallisena, luotuaan alas katseensa, ja kohdistaen sen häneen uudelleen hillittynä. — No mitä kuuluu?
— Eihän erityisiä, olemme tulleet tervehtimään teitä.
Ja nuori mies hymyili edelleen näyttäen kaikki kauniit vahvat hampaansa kuin poikanen, joka koettaa pidättää nauruntirskahdusta. Hän näytti olevan mielissään siitä, että oli tuottanut Mariannalle yllätyksen, mutta enimmän häntä ilahdutti ystävällinen vastaanotto.
— No, Marianna, oletko sinäkin lähtenyt rosvoretkelle?
Molemmat nauroivat kuin yksituumaisina. Seuraavassa silmänräpäyksessä Marianna huomasi nuoren miehen silmien hakevan hänen silmiään katsein, jotka saivat hänet levottomaksi. Ja kun Simone tuli niin lähelle, että hiipaisi hänen polviaan, hän peräytyi ylpeänä.
Tällävälin isä oli ilmestynyt keittiön ovelle, pyyhkien housuihin veren peittämää kättään ja kehoitti päännyökkäyksellä vieraita käymään sisälle. He noudattivat kehoitusta ja istuutuivat kuumuudesta huolimatta lieden ääreen.
Simone katseli ympärilleen tervehtien hänelle hyvin tuttuja esineitä: savusta mustia seiniä, matalaa kattoa, olkimattoja, joilla oli nukkunut nuorukaisen sikeää unta, karkeatekoisia penkkejä, korkkitammesta tehtyjä astioita, vuotia, kiviä ja muita karjatuvan esineitä, jotka kajahtivat juustolta ja vahalta ja loivat yksinkertaiseen tupaan raamatun paimenten telttaleiman. Vastapäätä pientä ikkunaa, jonka taustana oli vihanta metsä, näkyi avoimesta ovesta viereinen pieni huone, josta ovi johti suoraan ruohoaukiolle. Sen siisti sisusta, johon kuului Mariannan valkoinen vuode, pöytä, maalaus ja pieni peili seinällä, muodosti vastakohdan yksinkertaiselle keittiölle.