Marianna sulki välioven ja asettui Sebastianon taakse, hän kun oli huomannut, että tuo sukulaisensa, vaikka ei suorastaan näyttänyt epäluuloiselta, silti viekkaana tähysteli hänen liikkeitään. Mutta Sebastiano kääntyi sivulle ja piti edelleen häntä silmällä.
— Marianna! — sanoi Simone. — Minusta tuntuu unelmalta, että jälleen näen sinut.
— Samoin minusta, Simone!
— Jo aikoja sitten olisin tahtonut käydä sinua tervehtimässä! Mutta en tietänyt, olisiko se sinua miellyttänyt…
Marianne teki kädenliikkeen, kehoittaen häntä lopettamaan ja jättämään tämän arkaluontoisen aiheen. Ja Simone punastui, ylpeänä hänen luottamuksestaan.
— Miksi liikut näillä seuduilla? Eipä sinua kotvan aikaan ole täällä näkynyt — sanoi isä. Sillä aikaa Sebastiano tarttui Mariannan esiliinaan ja nykäisi siitä, antaen hänelle päännyökkäyksellä merkin kumartua, hänellä kun oli jotain salaa sanottavana. Marianna istui jäykkänä; hänestä näytti siltä, kuin Simone vuorostaan olisi tarkannut häntä, ja sentähden hän tahtoi esiintyä hänen silmissään kaikin puolin nykyisen asemansa mukaisena vakavana naisena, joka omisti suuren omaisuuden. Todella Simone katseli häntä, samalla vastaten isälle, joka ennen oli ollut enemmän hänen orjamaisen palvelusaikansa toveri kuin isäntä:
— Niin, siitä on enemmän kuin vuosi, kun viimeksi kävin täällä, setä Berte! Enkä viiteen vuoteen ole nähnyt Marianna tytärtänne. Kaniikki siis kuoli. Olipa hän omituinen mies! Marianna, muistatko, että hän laski ikäänsä useampia vuosia lisää, kuin niitä todellisuudessa oli? Ainakin kymmenen vuotta hän laski lisää, ehkä sentähden, että elämä tuntui hänestä liian lyhyeltä. Ja kerran hän suuresti raivostui palvelijattarelleen Fidelalle — vieläkö sekin Jumalan luoma elää? — joka meni kirkkoon ja pyysi kirjoista katsomaan isäntänsä oikean iän.
— Niinpä tosiaankin; kaiketi hän siten luuli elävänsä kauemmin, — arveli Sebastiano, — ja olihan hänen mukava elää, niin että syystä pidensi ikäänsä.
— Ja toiset taas sanovat ikäänsä vähemmäksi, esimerkiksi naiset. Ja muutamat miehetkin. Se meidän Cristoru väittää aina olevansa kakskymmentäkaksi-vuotias!
Kaikki nauroivat ja huomasivat samassa ulkona jättiläismäisen, tumman palvelijan, joka lähestyi jäykkänä kuin pökkelö. Saavuttuaan ulko-ovelle hän pysähtyi, oudoksumatta, että Simone, hänen entinen palvelija-toverinsa, oli siellä. Ja kahden vieraan kutsuessa häntä ja kysyessä hänen vointiaan ja karjan ja läheisen karjatalon paimenten tilaa, hän ei liikkunut askeltakaan kynnykseltä.