Mutta Simone näytti äkkiä heräävän tuosta horrokseen vivahtavasta tilastaan; ojentaen kaulaansa hän koetti painaa päätään syvemmälle hänen syliinsä, ja kun ei onnistunut, nosti päätään, ojentaen eteenpäin kasvojaan, silmät suljettuina ja huulet erillään toisistaan, himokkaina. Ja kun Marianna yritti vapautua, hän tarttui jälleen hänen käsiinsä, puristaen niitä lujasti.
— Marianna, — hän virkkoi melkein kuiskaten, mutta silti uhaten ja rukoillen; ja sitten hän lempeästi ja alistuen toisti: — Marianna!
Hän tunsi, miten nainen hetken kuluttua rauhoittui ja luottavaisena jätti kätensä hänen käsiinsä. Nyt Simonekin tyyntyi. Hän ei enää yrittänyt häntä suudella ja alkoi puhua hänelle hiljaa, kuiskien, kasvot ojennettuina lähelle hänen kasvojaan, joka kumartui kuuntelemaan häntä.
Kumpi tuo onkaan? Simonen vai karjatarhan ääni, jota satakielien laulu säestää ja johon yhtyy hiljainen tuuli, kuun nousuaikana, kun joka lehti värähtelee valittaen, epätietoista mistä syystä, ehkä siitä, että ei voi irtaantua ja liidellä, ehkä siitä, että sen eräänä päivänä täytyy irtaantua ja varista. Ja tuulen ja metsän värähtely ja humu muistuttaa valtameren aaltoilua ja pauhua, valtameren, joka huolimatta äärettömästä tasostaan on ahdettu rannikkojensa rajoihin, ajettuna ja ahdistettuna hyödyttömästi toisesta maan äärestä toiseen.
— Mitä pelkäät, Marianna? Olenhan tässä jalkojesi juuressa kuin kipeä koira. Älä pelkää. Jos tahtoisin tehdä sinulle pahaa, en tulisi näin, tähän aikaan, yksin, aseettomana. Etkö näe, että olen aseeton? Eihän minulla ole edes kääntöpääveistä, joka minulla oli mukana lapsena mennessäni metsästämään sisiliskoja. Jätin tuonne lähteen partaalle aseeni; ruostukoot vain, en siitä välitä. Mitä pelkäät? Isääsikö? Jos hän näkisi meidät tässä, niin hän siunaisi meidät, jos hän meitä rakastaa. Palvelijaasiko? Häneltä kuulin tänään, että olet matkahankkeissa. Senpä vuoksi palasin tänään ja tulin nyt. Jos tarkoitukseni olisi tehdä sinulle pahaa, olisin tullut toverieni kanssa, olisin sitonut sinut kuin lampaan, olisin kantanut sinut hartioillani ja olisin tuhonnut kaiken ympärilläni, jos minua olisi yritetty estää poistumasta. Marianna! Olen tässä, olen yhä vielä palvelijasi, painan pääni syliisi, ja sinä voit tarttua siihen käsin kuin kastanjan hedelmään, joka ulkoa on rosoinen, mutta sisältä pehmeä kuin leipä.
Marianna kuunteli kumartuen yhä syvemmälle; hänestä tuntui kuin hän olisi hengittänyt alkuperäistä voimaa hänen lämmöstään ja tukkansa tuoksusta. Hän tunsi itsensä ylpeäksi siitä, että moinen mies rakasti häntä ja oli tuossa hänen jalkojensa juuressa. Mutta mitä olikaan hyvä, mitä paha? Mikä ero oli hänen ja Simonen välillä. Mikä saattoi heitä eroittaa? Molemmat olivat kauan olleet palvelijoina; ja nyt he olivat vapaat, itsensä valtijaita, he kohtasivat toisensa ja rakastivat toisiaan kostaakseen entistä orjuuttaan.
— Marianna, kuulehan; olen näinä päivinä usein ajatellut sinua. Olet ikäänkuin kahlehtinut minut katseellasi. Älä luule, että tämä on hyvin vanha tunne; kun olin palvelijasi, en rakastanut sinua; päinvastoin vihasin sinua, niinkuin vihasin kaikkia muita. Vihasin sinua, mutta samalla ujostelin sinua, pelkäsin setääsi, hänen puupyhimyksen-silmiään, jotka seurasivat minua minne tahansa käännyinkin, jotka näin aina mielikuvituksessani, ja jotka näen vieläkin. Te olitte isäntäväkeä, ja minähän vihasin isäntiä. Joskus ajattelin kuitenkin: Tahtoisinpa naida Mariannan, mutta en hänen rikkauksiensa tähden, niinkuin muut. Toiste taas sanoin itsekseni: — Jos Marianna rakastuisi minuun ja ilmaisisi minulle tunteensa, niin enpä huolisi hänestä; hylkäisin hänet saadakseni hänet kärsimään! Kaikesta tästä huolimatta sinä ehkä sentään miellytit minua. Muistanpa miten me molemmat eräänä päivänä yhdessä katsoimme alas kaivoon, johon oli pudonnut jokin esine; tunsin sinun olevan aivan lähellä ja näin meidän molempien kasvot kaivon pohjassa. Ja minusta näytti kuin olisimme olleet yhdessä kaukaisessa paikassa, ulkopuolella maailmaa; ja niin on käynytkin. Jumal'avita, tunsinpa väristystä ruumiissani; nytkin on mieleni liikutettu, kun sitä muistelen. Muistatko sinäkin?
— Muistan, — virkkoi Marianna, jonka mieleen tämä tapaus äkkiä palasi; hänkin tunsi väristystä.
Simone piteli lujemmin hänen käsistään, hiukan pudistaen häntä, palauttaakseen hänet jälleen nykyhetkeen.
— Minä en voi koskaan saada sinua vaimokseni, Marianna; sentähden olen täällä; älä siis luule, että minä olen samanlainen kuin muut. Tiedän tekeväni väärin siinä, että olen tullut, mutta en ole voinut olla tulematta; olen kuin noiduttu, Marianna, Jumala olkoon minulle armollinen. Etkö usko, että olen koettanut paeta, ensimmäisenä ja toisena iltana, ja kaikkina muinakin päivinä ja tänään, kun sanoin sinulle hyvästi? Olen koettanut, mutta turhaan. Ensi öinä kiertelin karjatarhasi ympärillä, ikäänkuin se olisi ollut korkean muurin ympäröimä, josta en löytänyt aukkoa. Moneen kertaan tulin tähän vallan lähelle ja luulin tuntevani sinun henkäyksesi, ja se jo riitti minulle. Huomasitko, että koirat eivät tullessani liikahtaneetkaan? Ne tuntevat minut ja tietävät, että tahdon parastasi. Sinä vaikenet, Marianna, ja siinä teet oikein. Mitä voisitkaan sanoa minulle? Et mitään. Ja minä olen täällä, minä, sinun orjasi eikä sinun enää pidä pelätä mitään. Jos isäsi sattuisi tulemaan tähän ja yllättäisi minut, antaisin hänen surmata itseni, antaisin vereni vuotaa kuiviin sinun syliisi, päästämättä valitusta. Mutta mitä teet nyt, Marianna? Sinä itket, itket? Naisen, joka on minuun kiintynyt, ei pidä itkeä.