Lähimpänä oli Oliena vuori, valkoinen, valokylläinen; siitä kauempana oikealla Dorgali vuoret, ja vasemmalla Nuoron siniset ja mustat vuoriharjut. Ja äkkiä näytti koko taivaanranta puhkeavan kultakukkiin: kuu kohosi taivaalle.
Ja sitten näytti sille kultaharsolle, joka ylettyi vuorilta karjatarhaan, leviävän toinen harso: helmiverkko, joka värähdellen peitti esineet, loihtien ne kauniimmiksi, unelmoivinakin vilkkaiksi. Metsä hymyili yössä, vaikka rautatammista putoavat lehdet näyttivät kyyneliltä. Satakielet lauloivat. Yksi niistä istui aukion keskellä olevassa puussa, joka oksien välistä välkkyvien kuunsäteiden kirkastamana lumoten veti puoleensa.
Marianna muisti epämääräisesti, että hän lapsena, juhannusyönä, oli kokenut samanlaista tunnelmaa; hän oli seisonut pihalla odottaen, että taivas keskiyön aikaan aukenisi ja Herra Jumala näkyisi keskellä loistavaa puutarhaa.
Äkkiä hän pelästyneenä kavahti pystyyn. Taas hän kuuli kaukaa askelia, näki miehen lähestyvän aukiolta päin. Ensin hän näytti pieneltä, mutta sitten vähitellen yhä kookkaammalta, kunnes pää kosketti taivaan lakea. Nyt Marianna tunsi tulijan Simoneksi. Hän istuutui silloin, jäykkänä pelokkaasta odotuksesta.
Olihan hän tietänyt, että Simone palaisi; ja nyt vasta hän huomasi jääneensä siihen kynnykselle häntä odottamaan. Hän olisi tahtonut vetäytyä sisään, mutta se oli nyt myöhäistä. Marianna näki Simonen silmien säihkyvän kuun hohtavassa valossa ja tuijottavan häneen katsein, jotka jähmetyttivät hänet; ja hän luuli Simonen käsien kurottautuvan häntä kohti, kouristaakseen häntä samoin kuin hän tuona ensimmäisenä iltana oli koettanut kouristaa permantoa.
Marianna nousi taas. Hänet valtasi pelko; tosin hän muisti, että kaksi miestä oli aivan lähellä, valmiina suojelemaan häntä; silti hänellä oli tunne, että hän oli yksin maailmassa, yksin tuon suloisen ja hirvittävän olennon edessä, joka lähestyi vaieten kuin unissakävijä. Ja sisimmässään hän tunsi, ettei kukaan voinut häntä pelastaa uhkaavasta vaarasta, ellei hän itse osannut puolustautua.
Mikäli nuori mies läheni, Marianna menetti itseluottamuksensa viimeisen jäännöksen. Hänen polvensa notkuivat. Ja kun Simone tarttui hänen käsiinsä ja painoi hänet alas istumaan, itse istuutuen maahan hänen eteensä jalat ristissä, hellittämättä hänen ranteitaan, hän tunsi itsensä toiseksi, Simonen hallitsemaksi.
— Isäni on tuolla sisällä — mutisi Marianna.
Sanaakaan sanomatta Simone heitti päännyökkäyksellä lakin maahan ja laski päänsä väsyneenä ja lapsen tavoin hänen syliinsä. Hänen tiheä, lyhyt, mustakutrinen tukkansa tuoksui ruoholle, pölylle ja hielle — metsäinen ja samalla miellyttävä tuoksu, joka enemmän kuin hänen elkeensä teki Mariannan levottomaksi. Hän tunsi sydämensä heltyvän; hän ajatteli, että Simone oli laskenut päänsä hänen syliinsä ikäänkuin panttina itsestään, ja rakasti häntä kuin nukkuvaa lasta; hän arveli voivansa suojella häntä, pelastaa hänet ja kiintyä häneen likeisesti kuin omaan lapseensa.
Marianna vapautti toisen kätensä hänen otteestaan ja hyväili hänen otsaansa; huomaamattaan hän itki. Ja kyynelet putoilivat Simonen hiuksille ja kimmeltivät kuin kastehelmet ruohikossa.