— Olisihan yksi keino… — vastasi Marianna, ääni koristen ja kaikuen hänen omissa korvissaan epävarmalta ja ahdistuneelta; eikä hänellä ollut rohkeutta jatkaa.
Mutta Simone oivalsi heti, mitä toinen aikoi hänelle neuvoa; ja hän näytti kuin heräävän, asettuvan vastustamaan. Hän katsoi Mariannaan kulmien alta, melkein vihaisesti, sitten hän nousi, suoristausi, sitoi patruunalaukun lujasti vyötäisilleen ja tarttui pyssyynsä. Seisoessaan siinä hän vielä katseillaan haki Mariannan silmiä, joka ei kuitenkaan enää katsonut häneen. Näytti siltä, kuin kumpikin olisi virittänyt toiselle ansan ja kuin kumpikin olisi varonut siihen joutumasta.
— Muuten kaikki on hyvin, kunhan vain ei menetä vapauttaan, — sanoi
Simone äänekkäästi. Mikä muu tahansa, kuin jälleen joutua orjaksi.
Anteeksi, että olen lasketellut sinulle niin paljon tarinoita. Hyvästi,
Marianna; annat kai minulle kättä.
Marianna ojensi hänelle kätensä ja kohotti katseensa; mutta nyt Simone vuorostaan oli häneen katsomatta; tuskin puristettuaan hänen sormiaan mies poistui taaksensa katsomatta. Paikaltaan Marianna katseli poistujaa, tuntien vapautusta ja samalla karvasta mielipahaa, ylpeyden ja nöyryytyksen tunnetta, ikäänkuin hänen entinen palvelijansa olisi loukannut häntä, onnistumatta kuitenkaan riistämään häneltä hänen valtijattaren arvokkuuttaan.
— Onnea matkalle, — näin hän toivotti itsekseen, — emmehän enää koskaan näe toisiamme.
Mutta sisimmässään hän sentään tunsi, että nuori mies oli palaava.
Illallisen jälkeen hän kokosi tavaroitaan paluuta varten Nuoroon. Hän aikoi lähteä matkaan aamun sarastaessa, mutta vielä myöhään yöllä hän hääri matkavalmistuksissaan eikä malttanut mennä levolle. Hän loi katseen ympärilleen yksinäisessä huoneessa; se oli kuin linnunpesä, jonka ympärillä metsän kumea henkäys humisi! Ja hänen mieleensä palasi hänen Nuorossa oleva iso talonsa, tuo kostea ja pimeä, rautaporttineen ja vahvoine ikkunoineen, ja taas se muistutti vankilaa. Siitä ei puuttunut edes armotonta vartijaa, palvelijatar Fidelaa, avaimet vyötäisillä, ja silmät valppaina tähystellen. Ovathan ihmiset muuten kaikki tavallaan elämässä vankeina, hyvittäen sitä syyllisyyttään, että ovat olemassa. Joko täytyy alistua kohtaloonsa tai puhkaista seinät niinkuin Simone. Jokaiselle on tuleva vapautuksen ja palkinnon päivä.
Marianna istui itään päin olevalla kynnyksellä, ajatellen kaikkia näitä syvällisiä asioita, ja tuntien itsensä levottomaksi. Hän arveli, että vielä oli jäänyt tekemättä eräitä matkavalmistuksia, ja että hän oli unhoittanut jotakin tärkeätä, ehkä kaikkein tärkeimmän, mutta hän ei tietänyt, mikä se oli.
Miehet nukkuivat keittiössä, kaikki oli rauhallista, tähdet tuikkivat, sirkat sirisivät niinkuin tuona iltana Simonen toista kertaa käydessä talossa. Marianna olisi tahtonut nukahtaa siihen kynnykselle. Hän oli mielestään kuin päihtynyt, juopunut kaikesta näinä päivinä imemästään ilmasta, kaikesta suven tuoksusta.
Hän näki puun kohoavan hopeanhohtoisena keskellä aukiota ja koirat nukkumassa sen varjossa; ja kauempana nuo kaksi metsän sivustaa: kirkkaan kukkivan rautatammilehdon, ja tumman korkkitammikorven, ja näiden molempien välillä etäisyydessä kuun valaisemat vuoret, joiden ääriviivat hahmoittuivat taivaalle värähtelevän valoharson lomitse.