Lopuksi hän kysyi:
— Tiedätkö, Marianna, miksi tuona iltana pakenin talostasi?
Marianna pudisti päätään. Hän ei tietänyt sitä; eihän kukaan muukaan, ei edes hänen oma äitinsä, tietänyt sitä.
— No niin, tahdonpa sanoa sen sinulle, Marianna.
Ja hän alkoi kertoa elämänsä vaiheita lapsuudesta alkaen. Hän puhui puoliääneen, ikäänkuin itsekseen, nojaten päätään käteensä, kasvot kääntyneinä Mariannaan. Hän tuntui puhuvan aivan kuin rippi-isälle ja välistä hänen sanansa häipyivät melkein kuulumattomiin kuin huokaus. Marianna katseli häntä, ja nuo kalpeat kasvot näyttivät varjosta huolimatta olevan etäisen valon kirkastamat. Tunsihan Marianna nuo hänen kertomansa seikat tapahtumina, joihin hän itse puoleksi oli ottanut osaa. Kuitenkin ne tuntuivat hänestä salaperäisiltä, seikkailunomaisilta.
Simonen vanhemmat olivat köyhiä — näin kertoi Simone — isä alati kivulloinen — hänellä oli parantumaton sisäinen vamma; nuoret sisaret eivät tietysti voineet lähteä vieraisiin palvelemaan, he kun olivat hyvästä perheestä, ja lisäksi niin kauniita, että he poissa kotoa helposti olisivat voineet joutua jonkun irstailijan saaliiksi. Äiti kulutti itseään työllä pitääkseen perhettä pystyssä, niin ettei, talon sisäinen kurjuus päässyt näkymään ulospäin, ja hänkin oli sairas, mutta salasi sairautensa, jotta ei lisäisi miehensä huolia. Simone oli nuorin perheen jäsen. Sisaret olivat aina hänen pienenä ollessaan retustelleet häntä ympäri taloa ja ilakoineet hänen kanssaan. Ja hän kasvoi, mutta sisaret kasvoivat vielä isommiksi, ja isoimmat alkoivat hiukan vanheta, eikä kukaan huolinut heistä vaimokseen, he kun olivat liian kauniita ja liian köyhiä. Ja vuotuiset sadot olivat huonot; väsähtäneen isän kotia tuoma vilja oli niukka; niinikään pieni oliivilehto tuotti niukasti oliiveja; kaikkea oli niukanlaisesti tuossa perheessä, joka oli sulkeutunut ahtaaseen asuntoonsa ikäänkuin pakoon maailman iloilta.
Isot sisaret eivät enää nauraneet: he ompelivat huivi sidottuna otsalle; he ompelivat nahasta päällystakkeja, kovia niinkuin heidän kohtalonsakin, tai kirjailtuja paitoja tai liivejä sulhasmiehille, eivät kuitenkaan omille sulhasilleen. He ansaitsivat silti varsin vähän — olihan kaikki riittämätöntä heidän elämässään.
Eräs sukulainen oli ottanut Simonen poikana karjataloonsa; tuo sukulainen kävi rikkaasta miehestä, mutta oli rikas ainoastaan päältä nähden; hänellä oli velkoja ja paheita, ja koronkiskurit tärvelivät hänen sielunsa. Hän oli lihava ja hyväntahtoisen näköinen, mutta joskus hän esiintyi raa’asti, kenenkään tietämättä miksi.
— Olin kymmenvuotias, mutta hän puhui kanssani, kuin olisin ollut aikuinen. Hän sanoi minulle: Simone, täytyy olla mies, eikä jänis. — Ja hän tuuppasi minut vierimään alas äkkijyrkänteen rinnettä pitkin, niin että olin vähällä taittaa niskani; tämän hän teki, jotta olisin oppinut hyppimään notkeasti ja pelastumaan takaa-ajajan käsistä. Kerran hän vei minut muitta mutkitta syvään kuiluun ja jätti minut sen pohjaan. Itse hän oli hevosen selässä ja oli kädenkäänteessä kiitänyt ylös kuilusta. Ylhäältä hän huusi minulle: Opi nyt kiipeämään ylös ja olemaan peloton. Ja minä ponnistelin kiiveten, ja kun olin päässyt ylös kuilusta, en enää nähnyt häntä; minun täytyi omin päin löytää tieni. En itkenyt, mutta tunsin sydämeni raskaaksi. Sitten hän kuoli, ja velat nielivät kaiken hänen omaisuutensa. Turhaan olivat omaiseni odottaneet perintöä. Sitten rupesin paimeneksi, ja olin yksin, vuosikausia yksin, palvelijana. Taitavuuteni, notkeuteni ei minua ollenkaan hyödyttänyt. Palasin kotia, isäni oli puilla paljailla, äitini väsynyt ja sairas, sisareni kirjailivat toisten kihlautuneiden vaatteita. Minun sisareni eivät itse koskaan joutuneet kihloihin. Ja minä olin kahdeksantoistavuotias; vihasin miehiä, he kun eivät huolineet sisaristani, ja vihasin naisia, niillä kun enimmäkseen oli rakastajansa, eikä ollut ketään, joka olisi välittänyt minun sisaristani. Tuohon aikaan olin täällä sinun karjatalossasi. Niin, vihasin sinuakin, kun olit rikas ja saatoit mennä kihloihin, mikä ei ollut sisarilleni mahdollista. Olin jo täyskasvuinen, mutta tuumani olivat lapsellisia. Aioin sulkea sinut ja setäsi jonakin yönä huoneeseen, sitoa jäsenenne ja pakottaa teidät antamaan minulle kaikki rahanne. Mutta setäsi silmät, jumal'avita, peloittivat minua. Näen ne yhä vielä hengessäni. Ja palvelijattaresi niinikään herätti minussa epäröimistä, pelkoa, hän kun heräsi yöllä pienimmästäkin melusta. Kerran lähetitte minut jotakin asiaa toimittamaan matkalle. Kävin silloin kummini, rikkaan papin, luona, joka asuu naapurikylässä. Poikkesin hänen taloonsa esittäen verukkeeksi pyyntöni, että hän ottaisi minut palvelijakseen, mutta sisimmässäni toivoen, että hän ottaisi minut kasvattipojakseen, ja että hän jättäisi minulle omaisuutensa perinnöksi, niinkuin sinun setäsi jätti sinulle. Tuo mies vastaanotti minut hyvin, mutta, pahus hänet vieköön, ei huolinut minusta edes palvelijakseen. Ja näin kului lapsuuteni. Kerran pisti päähäni ajatus lähteä varastamaan, tehdäkseni omaiseni rikkaiksi. Mutta olisin tahtonut varastaa paljon, paljon, en tyytyä vain karitsaan tai härkään. Tahdoin lähteä oikein aito ryöstöretkelle — lähteä suorastaan kummini taloon ja ryöstää hänen aarteensa. Mutta mistä saada toverit tätä ryöstöretkeä varten? Sellaiset ajat ovat olleet ja menneet, Marianna! Pahinta oli, että kerroin kaikille nämä tuumani; pilasin siten maineeni ja minua pidettiin silmällä ja vaanittiin, minua, joka en tehnyt pahaa kärpäsellekään. Ja kun palasin kotia, äiti katseli minua surullisena ja isäni lasketteli minulle nuhdesaarnoja, jotka tuntuivat tulevan maan alta. Sanoin isälleni: Olette valekuollut; olette kuin haudattu ilman multaa, teillä ei koskaan ole ollut voimaa eikä rohkeutta, sillä olette elänyt kuin jänis pesässään. Sisareni hymyilivät huiviensa alta, ikäänkuin olisivat hyväksyneet puheeni. Näin ollen, Marianna, päätin eräänä päivänä muuttaa elämäni. Muistan sen aina: se oli talvella, eräänä karnevaalisunnuntaina. Olin sekaantunut kansanjoukkoon, keskelle naamioituja, mutta sillä aikaa kuin kaikki muut pitivät hauskaa, minä ajattelin siskojani, jotka istuivat surullisina lieden ääressä, ja isääni, joka nojasi seinään ulkona yksinäisellä kylätiellä. Olinhan tuiki kelvoton, ellen kyennyt huojentamaan omaisteni kurjaa elämää. Tuona yönä minun oli määrä palata tänne karjatalolle, mutta sensijaan läksin Orgosolon vuoristoon. Aluksi ei minulla ollut mitään selvää suunnitelmaa; mutta ajattelin, että ehkä liittyisin johonkin rosvoon ja koettelisin kohtaloa yhdessä hänen kanssaan. Olihan se kuitenkin parempaa, kuin raataa orjana viikon alusta loppuun ja sitten kotona käydessä kuulla isän nuhdesaarnoja. Tapasin sattumalta Costantino Moron, toverini, joka seisoi katuojassa lämmitellen itseään tulen ääressä kuin kerjäläinen. Kun hän kertoi minulle vastoinkäymisistään, nauroin, ja samalla kristittynä säälin häntä, ja jotta en jäisi yksin elelemään, liityin häneen. Ja näin, Marianna, minua syytettiin tuhansista rikoksista, joita en milloinkaan ole tehnyt. Ja saisin tuomarin nauramaan, jos sanoisin sen hänelle. Kuitenkin nyt… nyt…
Hän vaikeni ja painoi päänsä alas. — Nyt, — hän jatkoi hetken vaiettuaan, — tahtoisin uudelleen muuttaa elämäni; mutta kuinka, Marianna, kuinka?