Äkkiä hän jälleen alkoi kuunnella, tuntien outoa levottomuutta. Hän kuuli taas askelia, ja vaikka luulikin erehtyvänsä, hän kuitenkin kuunteli, sydän kiivaasti sykkien. Eikä hänen sydämensä erehtynyt: mies lähestyi taloa ja astui suoraan häntä kohti. Marianna tunsi hänet heti ja peitti kädellä kasvonsa, ikäänkuin salatakseen mielensä hämmingin. Hän ei noussut eikä liikahtanut.
Hämmästyen tulija pani merkille, että tammeen kahlehditut koirat, vaikka hän kulki aivan läheltä niiden ohi, eivät alkaneet haukkua; hän poikkesi katsomaan sisään keittiön raollaan olevasta ovesta, huomasi miesten nukkuvan ja astui sitten Mariannan luo.
— Hyvää iltaa, Marianna; oletpa vielä valveilla.
— Hyvää iltaa, Simone; olet vielä näillä seuduin.
— Niin olen. Kävin uudelleen katsomassa äitiäni; hän voi paremmin.
— Tahdotko käydä sisälle? -— kysyi Marianna nousten, mutta nuori mies tarttui hänen käsivarteensa ja pakoitti hänet jälleen istuutumaan. Ja ottamatta pyssyä olaitaan hän istahti samalle portaalle hänen viereensä, hiukan huohottaen, kuin olisi juossut.
Hetkisen Marianna odotti mieli hämmentyneenä, että Simone tempaisi hänet syliinsä tai ainakin tarttuisi hänen käteensä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän rauhoittui. He eivät puhuneet. Vähitellen Simonenkin hengitys kävi säännölliseksi, rauhalliseksi. Muutaman hetken kuluttua hän nousi, käänsi pyssyn selkäänsä ja poistui kuin vaeltaja, joka levähdettyään hetken tienvieressä jälleen jatkaa matkaansa.
Hän palasi toiste, mutta päivällä, jutellen paimenten kanssa, jotka hoitivat askareitaan, ja tuskin tervehtien Mariannaa, joka istui ääneti työskennellen talon siimeksessä.
Mariannasta hän tuntui toiselta, tuntui muistuttavan entistä palvelijapoikaa, mutta näytti jäykemmältä, vieraalta. Marianna huomasi, että Simone salavihkaa katsoi häneen ikäänkuin vielä ujostellen ja muistellen orjuutensa aikaa, mutta kuitenkin vaanien elettä tai katsetta, joka olisi kehoittanut häntä olemaan rohkeampi. Sentähden hän, Marianna, katsoi häntä suoraan silmiin, päättäväisenä, näyttäen pelottomalta, mutta silti tuntien sydämessään tuskallisen odotuksen väristystä.
Simone ei viipynyt pitkään talossa, ei koskaan noudattanut paimenten kutsua jäädä ruoalle tai yöpyä karjataloon, ja tämä tarjous näytti ensimmäisen illan jälkeen pikemmin hermostuttavan häntä. Ainoastaan Mariannan Nuoroon paluun aattoiltana Simone vastoin tavallisuutta viipyi kauemmin hänen luonaan aukion keskellä kasvavan tammen juurella. Tuntui siltä, kuin nuori mies olisi tahtonut lopultakin sanoa hänelle jotakin, mutta kuin hän ei olisi löytänyt sopivia sanoja. Istuen kivellä, pää käsien varassa, hän tämäntästä kohotti silmänsä, joissa varjot ja nopeasti välkkyvät valot vaihtelivat, katsoi kauas, ja sulkeutui sitten itseensä, hautoen mielessään jotakin.