Hän hellitti Mariannan kädet, mutta jäi kumaraan, kasvot hänen polvillaan ja näytti tahtovan vielä hetken levähtää, ennenkuin läksi tuolle salaperäiselle taipaleelle etsimään sitä hyvää, jota hän tavoitteli.
— Mitä hän aikoo tehdä? — ajatteli Marianna.
Ja vaikka Mariannan sydän oli täynnä luottamusta, ei hän nähnyt muuta kuin yhden varman keinon päästä suoraan unelmasta todellisuuteen. Ja nyt hänellä oli voimaa sanoa ajatuksensa täydellisesti:
— Kuulehan, Simone, jos et ole tehnyt rikoksia, niinkuin vakuutat ja minä uskon, niin. Simone, miksi et mene tuomarin eteen? Sinut julistetaan vapaaksi tai tuomitaan vähäiseen rangaistukseen. Sitten seuraa onnemme. Niin, ja varmasti odotan sinua.
Tämän rajun voimanponnistuksen jälkeen Marianna tunsi polviensa vapisevan. Hän pelkäsi lupaustaan, mutta ei sitä katunut. Suloiset ja ahdistuksensekaiset kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Ja niiden verhon läpi hän luuli näkevänsä taivaankaaren päänsä päällä, ulottuvan hänen tilustensa toisesta äärestä toiseen, ja hän muisti lapsena lähteneensä etsimään sormusta, onnen sormusta — joka piili siellä, mistä sadekaari alkoi tai mihin se päättyi.
Samoin oli sen sormuksen laita, jonka Simone lupasi tuoda hänelle. Mutta nuori mies heräsi haaveistaan, tarttui neidon käteen ja teki sillä kasvojensa edessä ristinmerkin.
— Marianna, — hän virkkoi nousten pystyyn ja vastaamatta hänen kysymykseensä — älä itke. Olethan luvannut olla itkemättä. Hyvästi, ja odota minua.
III
Simone astui päivänkoitteeseen asti Gonare vuorta kohti, joka selvästi pyramiidin-muotoisena ja sinisenä erosi muista kuutamossa harmailta näyttävistä vuorista.
Hän astui notkeasti ja kevyesti, pyssynpiipun suu pistäen esiin olkapään takaa ja välkkyen kuin hopearengas.