Nyt hän mielestään oli tarpeeksi ylhäällä, koskettaakseen kuuta, — niinkuin hän pikkupoikana haaveili, kuumeisena ja nälissään kaitsiessaan toisten karjaa. Olihan kaikki hänen saavutettavissaan, hän saattoi käydä käsiksi kaikkeen ja kaataa kaiken tuohon jalkojensa juureen yhdellä sormen tempauksella.
Nyt hänestä oli tullut oma isäntänsä, niinkuin hän orjuutensa aikana oli kiihkeästi toivonut. Marianna, hänen käskijättärensä tuona aikana, hän, joka silloin ei edes katsonut häntä silmiin, Marianna rakasti häntä ja oli luvannut odottaa häntä. Miten kaikki tämä oli tapahtunut? Tuskin hän oli nähnyt jälleen Mariannan karjatalon edessä samoilla paikoilla, missä oli ollut isojen palvelijoiden tylysti kohtelemana käskyläisenä, kun häneen olivat palanneet kaikki hänen senaikaiset rajut pyyteensä, kaikki ruumiillistuneina Mariannassa. Omistaa hänet oli samaa kuin omistaa kaikki se, mitä hän edusti. Sentähden Simone oli pysytellyt väijyksissä metsikössä, hänen läheisyydessään, vaanien tilaisuutta saadakseen hänet valtoihinsa. Ja väijyksissä ollessaan hän oli ajatellut keinoa, miten parhaiten hänet saavuttaisi; elävänä, eikä kuolleena Simonen oli saatava hänet, jotta voisi omistaa hänet aina, eikä vain yhden hetken.
Senvuoksi Simone oli langennut hänen jalkojensa juureen, sensijaan että olisi ahdistanut häntä, ja nyt hän oli tyytyväinen, että niin oli tehnyt, että oli saavuttanut hänet niinkuin kuvan kaivon pohjassa. Saavuttanut? Äkkiä hän pysähtyi, kääntyi, katsoi kauas mustana täplänä näkyvää karjataloa kohti.
Ja ahdistus paisutti hänen sydäntään.
Ensin hänet valtasi pyyde omistaa tuo nainen, sitten hän katui, ettei ollut häntä ottanut. Saavuttanut? Mutta jos hän olikin saavuttamattomissa kaivon pohjassa? Ja hän tunsi itsessään heräävän villipedon, joka oli uinaillut hänen sisimmässään; nyt äkkiä havahtuessaan se järkytti hänet kokonaan ja sai hänet vavahtelemaan: himon ja tuskan huuto ulvoi hänen sisällään, täyttäen hänen korvansa pauhinalla ja hänen silmänsä verellä.
Hän paiskautui alas maahan rajun kouristuksen väänteissä, painaen maata vasten sydäntään ja ruumistaan karkoittaakseen pedon, estääkseen sen pakoittamasta häntä palaamaan ja anastamaan Mariannan vaikka veren ja kuoleman kautta.
Kun kouristus oli ohi, hän nousi pystyyn; hän hikoili ja vapisi vielä, mutta seisoi ruohikossa, pyyhkien voimakkaasti kämmenellään hiuksiaan; sitten hän tunnusteli käsiään ja oli tuntevinaan Mariannan käden kosketuksen. Hän alkoi itsekseen puhua Mariannalle, nöyrällä äänellä, sydän värähdellen vielä äskeisestä kamppailusta itsensä kanssa.
— Näethän, etten tee sinulle pahaa, Marianna. Ole huoleti ja levollinen. Minä lähden pois, minne kohtaloni minua ajaa, minne Jumala käskee, ja löydän omaisuutta mistä tahansa, vaikkapa minun täytyisi mennä sinne asti, missä sateenkaari päättyy.
Hän jatkoi vaellustaan. Hän ei kuitenkaan itse tietänyt, mitä hänen oli tehtävä, missä piili se omaisuus, jota hän etsi. Ensi työkseen hän suuntasi kulkunsa siihen tyyssijaan, minne oli jättänyt toverinsa, ja ennen kaikkea hän tahtoi vetäytyä pesäänsä miettimään ja harkitsemaan asemaansa.
Hän astuu, astuu. Tunteehan hän paikat, tiet, polut kuin oman kämmenensä. Ennen sarastusta hän saapui turvapaikkaansa, joka sijaitsi Gonare vuoren keskikaltaalla, Olzai laakson puolella. Se oli jylhän kaunis paikka; luolassa oli kaksi aukkoa, joista toinen vei porrasmaisesti ryhmittyneille kallionlohkareille, mitä tietä oli helppo päästä pakoon jonkun ajaessa taikaa. Saapuakseen rotkoon täytyi Simonen kulkea sokkelon läpi, jonka muodostivat kalliot, kivet, tiheä metsikkö ja jylhät puut. Mustat tammet olivat tuhansia vuosia puhaltaneiden tuulenpyörteiden vääntelemiä, ja niiden lomista pistivät siellä täällä esiin kivilohkareet kuin manalan olentojen päät; lopuksi kääpiötammilehto ympäröi rotkon. Mutta kun näin oli päässyt sisälle tuohon kallioseinään muodostuneeseen syvennykseen, avautui sieltä yleisnäköala laaksoon.