Tutkisteltuaan kotkankatseellaan yksinäistä ympäristöä Simone meni luolaan. Tuhalla peitetty tuli, komeroon kätketty raaka lihapala ja luolan seinänastaan merkiksi kiinnitetty nuoranpätkä ilmoittivat hänelle, että poissa oleva toveri oli pian palaava. Luolan edessä kasvavista tallatuista pensaista, vielä rasvasta höyryävästä tuhasta ja ympärille siroitetuista luista hän päätti, että muitakin miehiä oli ollut siellä aterioimassa ja ehkä salajuonia punomassa, ja tämä sai hänet levottomaksi. Toveriinsa hän luotti kuin omaan veljeensä, mutta pelkäsi hänen yksinkertaisuuttaan.
Hän palasi sentähden kallionhuipulla olevaan syvennykseen, pyssy kupeellaan ja tarkkaan tähystellen. Hän näki taivaan kirkastuvan ja pensaiden lomitse välkkyvän kallio-altaan, mihin virtasi lähteen vesi, joka ryöpyttyään hurjasti alas kalliolta, näytti pysähtyvän kukkivien köynnösten keskelle lepäämään, samoin kuin Simone teki, ennenkuin riensi eteenpäin polkuansa pitkin.
Kuu kurkisti altaaseen, ikäänkuin sen olisi tehnyt mieli sukeltaa sen veteen, omien viehkeiden säteidensä houkuttelemana.
Ja se näytti leikittelevän häipyvässä yössä, vapaana ja yksin taivaan autiossa hämärä-erämaassa, halliten ylhäältä vielä nukkuvaa maata. Ja se piilottautui, pilkoitti taas esille lehtien lomista ja kuvasteli vedessä, herättäen siinä tuhansia hymyilyjä, onnellisena nähdessään itsensä alastomana, vapaana ja yksinäisenä.
Mutta jokin vastustamaton seikka veti kuutakin kauas kohti kohtaloansa; sen huomatessaan se kalpeni, kävi alakuloiseksi ja kylmäksi, ja sen hymykin sammui vesipeilissä. Se yritti viivähtää rautatammen lehdissä kuin turvapaikassa ainakin; mutta heti sen täytyi ruveta laskeutumaan alemmaksi; se tarrautui kiinni pensaaseen ja pysyi siinä hetken, mutta jo lopen heikkona ja kalpeana. Mutta äkkiä se irtaantui siitäkin, näytti syöksyvän alas ja lopulta katoavan kuin kukka, jonka terälehdet varisevat.
Luonto lepäsi silloin aamunkoitteen hopeaisessa hohteessa. Köynnösten reunustaman veden henkäykseen vastasi lehtien huokailu. Päivä heräsi erämaassa. Simone tunsi salaisen voiman vetävän häntä alas, niinkuin äsken kuu oli tuntenut unelmien suloista voimaa. Ja hänkin taisteli; hän uneksi, että Marianna oli hänen luonaan ja suuteli häntä, mutta kallioiden välissä olivat viholliset väijyksissä, ja senpä vuoksi oli viisainta karkoittaa haaveet ja rakkaus.
Sarastuksen hopeaa seurasi purppuranpuna, sitä kulta ja sini. Tuuli heilutti puiden latvoja. Taivaan sinessä souteli valkoisia suvipilviä, liiteli haukkoja ja kotkia. Aurinko oli kohonnut yli taivaanrannan, ja kallioaltaan vesi heijasti jo täysin sen kuvan.
Tyyntyneenä Simone nyt havahtui haaveistaan ja palasi alas luolaan.
Hän sytytti valkean, ripusti lihan vartaaseen ja nosti sen paistumaan liekin eteen. Sitten hän riisui vaatteensa ja astui alastomana altaaseen, katsellen rintaansa, joka oli valkoinen kuin naisella.
Herkeämättä hän tähysteli ympärilleen, hieroen heinätukoilla jalkojaan, joihin tarttui heinän vihreätä. Kun hän kohotti kasvonsa kuunnellakseen etäisiä ääniä, heijastivat hänen kauniit silmänsä ympäristön vihannuutta ja kultaa. Ja hänen valkoisessa selässään, jossa näkyi virviläntapaisia syntymämerkkejä, liikkui väreitä ja köynnösten varjoja.