Mutta hetken kuluttua, kun Sebastiano ei vielä ollut noussut, vaan yhä istui ivahymy huulilla, mielissään siitä, että oli voinut ilkkua ja nöyryyttää häntä, Marianna sydämessään pani vastalauseen enemmän itseään kuin häntä vastaan. Tuntui kuin hän olisi kammoksunut sitä mahdollisuutta, että kykenisi puuttumaan paheksuttaviin tekoihin.

— Sebastiano, — hän virkkoi vakavana, ja samalla viha väristen kurkussa, — sinä alat puhua yhä mielettömämmin.

* * * * *

Kauan senjälkeen kuin Sebastiano oli lähtenyt ja palvelijatar oli käynyt tarkasti sulkemassa portin säppiin ja poikkipönkällä, istuutuen ikkunan viereiseen kulmaukseen odottamaan emännän sisällepaluuta, Marianna istui paikoilleen vaieten, liikkumattomana.

Hän ajatteli vielä Sebastianon puheita; ei enää voinut epäilläkään, ettei hän arvannut Mariannan salaisuutta. Mutta hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi Sebastianoon nähden; eihän tarvinnut muuta kuin puhua tuimasti hillitäkseen häntä. Marianna ajattelikin nyt etupäässä, miten vapautuisi palvelijattarensa valvonnasta, jos Simone tulisi.

Se oli ylen vaikeata, mutta välttämätöntä.

Jäätyään yksin hän kuuli kiusakseen nukahtaneen Fidelan hiljaista kuorsausta, joka muistutti viilan nirhaamista. Mutta siitä huolimatta hänen ajatuksensa palasivat hänen ja Simonen väliseen kohtaamiseen, hän kuvitteli yhä vielä puhuvansa Simonen kanssa, jonka pää lepäsi hänen polvillaan, ja jolle hän uskoi kaiken tuskansa, kaiken ahdistuksensa. Ja hän muodosti mielessään kuvan kahdesta jyrkästi erilaisesta Mariannasta, joista toinen puhui Simonen kanssa, kumartuen hänen ylitseen kuin lähteen veden yli, johon turhaan koetti kastella huuliaan, ja toinen oli valpas, välinpitämättömänä kuunteleva, valmis puolustautumaan ja puolustamaan varomatonta kaksoissisartaan. Mutta kun miehen askelet kaikuivat tiellä, selvinä ja yhä lähestyvinä, pysähtyen portille, hän tunsi uudelleen sydämessään haikeata tuskaa. Hän kavahti ylös henkeään pidättäen ja avasi. Tuo mies oli ohikulkija, joka sattumalta oli pysähtynyt ja nyt nopeasti poistui.

Marianna palasi sisälle, vielä värähdellen mielenliikutuksesta. Hän näki palvelijattaren heräävän ja nousevan jäykkänä. Mutta hän oli tietoinen siitä, että kaikki valvonta oli turhaa, että hän hetken tultua osaisi murtaa kaikki esteet. Ja hän meni huoneeseensa, laskeutuen vuoteeseensa väsyneenä, mutta yhä odotellen.

V

Muutamaan päivään Simone ja Costantino eivät liikkuneet turvapaikastaan, edellinen, koska odotti kolmea rosvoa palaaviksi, siitä mitään puhumatta, jälkimmäinen, koska ei tietänyt minne mennä ilman toveria. Mutta Costantino vaistosi, että Simone luisui häneltä pois. Ja vaikka hän nukkui hänen vieressään, hän tunsi olevansa yksin ja hylätty, ja kateus kalvoi häntä. Hän ei tajunnut mitä hyötyä olisi ollut liittymisestä toisiin rosvoihin. Olihan heidän kahden niin hyvä olla. Kerran Simone oli hankkinut itselleen koiran, yhden noita kuuluisia Barbagian koiria, jotka ovat valppaita ja julmia; sitä hän aina piti lähellään ja makuutti öisin itsensä ja toverinsa välissä. Costantinoa tämä suuresti vaivasi ja hän vihasi tuota koiraa kuin häiritsevää ihmistä. Ja kun koira sai taudin ja kuoli, Simone syytti toveriaan, että hän muka oli sen tappanut.