Senjälkeen he olivat eläneet täydelleen yksin, senkin vuoksi, että muut rosvot eivät pitäneet heitä suuresti arvossa. He tulivat vähällä toimeen, ollen vailla suuria vaatimuksia, tarkoin huolehtien siitä, että välttivät carabinierien väijytykset. Muuten ei heitä edes haeskeltu, kun heidän päästään ei oltu määrätty mitään hintaa. Tämä pahoitti Simonea, ikäänkuin se olisi ollut vääryyttä, ja joskus tahtoessaan häntä kiusoittaa, Costantino, joka tunsi hänet perinpohjin, laski muiden rosvojen vangitsemisesta määrättyjä rahapalkintoja.
— Corrainesta kaksituhatta scudoa, Pittanusta ainoastaan tuhat scudoa, mikä on suorastaan siivotonta; Battista Mossasta, — ohoh! tuhat liiraa; Bantine Ferasta sata scudoa. Mutta tuo nuori rosvo kehuu saavuttavansa kaksituhatta, niinkuin Corraine, jahka tekee jonkin mielettömän uhkarohkean tempun.
Simone sylkäisi ylenkatseellisesti, mutta tunsi itsensä nöyryytetyksi.
He elivät aivan pienistä ryöstöistä, ja vain kerran yhdessäolonsa aikana he olivat karanneet erään vuohikauppiaan kimppuun ja vieneet häneltä rahat. Jäljestäpäin he häpesivät tätä maantierosvon-tekoaan, puhuen siitä kuin paheksuttavasta konnamaisuudesta ainakin.
He matkivat suuria rosvoja ainoastaan siinä, että tavoittelivat paimenten ja karjanomistajien suosiota ja apua, joille vastapalveluksena tarjosivat suorasti tai epäsuorasti suojelustaan tavallisilta varkailta ja pahantekijöiltä. Kun Simone tarvitsi jonkun satasen rahaa, hän meni karjanomistajan luo ja pyysi niitä velaksi. Ja omistaja antoi ne hänelle, odottamatta takaisinmaksamista. Tai hän pyysi ostaa hevosen, hiehon tai lampaan, sillä ehdolla, että myöhemmin maksaisi, milloin saisi rahaa; mutta rahaa hänellä ei ollut milloinkaan.
Paimenet eivät muuten heitä pelänneet. Ovathan paimenet voimakkaampia kuin rosvot, ja ikäänkuin heidän isäntiään, tuntien heidän tiensä ja yrityksensä ja ollen usein heidän vierainaan ja suojelijoinaan. He saattavat turvallisesta asemastaan pitää heitä silmällä, ottaa heidät kiinni ja helposti kostaa heille, jos ovat heidän puoleltaan kokeneet jotakin vääryyttä.
Costantino lisäksi sai rahoja äidiltään, ja hänen laitumensa tuottivat kolminkertaisesti siitä perin kun hän vietti tätä elämää, sillä paimenet pyrkivät kilvan hänen arentilaisikseen. Hän ja Simone eivät kumpikaan tahtoneet vuodattaa kristityn verta, mutta olivat silti valmiit puolustamaan vapauttaan mistä hinnasta tahansa.
Näinä päivinä he elivät erakkojen tavoin, elättäen itseään metsästyksellä ja metsän kasveilla. He puhuivat vähänlaisesti, kantaen toisilleen salaista kaunaa. Costantinossa herätti kateutta se ajatus, että toveri alati muisteli Mariannaa, ja hänen ivahymynsä muuttui melkein irvistykseksi, kun keskustelu kohdistui Mariannaan. Sisimmässään hän piti mahdottomana, että sellainen nainen, joksi Simone häntä kuvaili, voisi olla kyllin mieletön rakastamaan ja odottamaan rosvoa. Jos hän olisi ollut viisitoistavuotias tytönletukka, niin siinä iässä kaikki naiset ovat lapsellisen ajattelemattomia. Mutta kolmikymmenvuotias nainen, sellaisen kasvatuksen saanut, ja niin monen kosijan ympäröimä. Ja hän lohdutti itseään ajattelemalla, että kaikki oli hänen toverinsa itserakkauden aiheuttamaa harhaluuloa.
Nuo kolme rosvoa eivät vain palanneet. Simone alkoi tästä ärtyä, ja usein hän oli synkkä, silmät täynnä varjoja. Hänen sisällään liikkui peto. Eräänä päivänä hän palasi luolaan rauhallisena, kasvot ankaran jäykistyneinä tekemästään järkähtämättömästä päätöksestä.
Kun he istuivat rotkon edessä ja Costantino selaili »Sardinialaisten laulujen» käsikirjoitusta, Simone paikkasi nahkatakkinsa reikää ja kysyi toveriltaan tarkoin papin lammastarhaan johtavaa tietä. Eikä hän enää kiroillut niinkuin edellisinä päivinä, eikä ollut vihainen tai ylenkatseellinen toverinsa mielettömästä käynnistä siellä. Tämä loi vuoroin ylös ja maahan katseensa runokokoelman ääressä, arvaten Simonen salaisen ajatuksen. Lopulta hän sanoi, purren huultaan: