— Simone, pahahenki viettelee sinua. Minä varastaisin ennemmin omasta kodistani kuin papin talosta.
Simone painoi neulaa lujasti nahkaan, kumartuen syvään, ja punoi itsekseen juontansa, enempää välittämättä toveristaan.
— Ja tämän aiot tehdä tuon naisen tähden, Simone!
Marianna oli heidän välillään, hän ei hetkeksikään siitä väistynyt.
Simone punastui. Hän kohotti kasvojaan ja aikoi vastata kiivaasti.
Mutta hän sai itsensä sentään hillityksi ja alkoi neulalla piirrellä
nahkaan viivoja, ikäänkuin karttaan teitä ja polkuja.
Seuraavana yönä hän oli levoton. Costantino kuuli hänen kääntyvän leposijalla, poistuvan luolasta ja jälleen palaavan. Ei hän itsekään saanut unta, mutta ei rohjennut puhua, nähdessään toverinsa olevan tässä mielentilassa ja tuntiessaan, että hän oli erilainen kuin muulloin, ei enää tuo hyvä Simone kuin ennen, vaan kuin sisällään riehuvan pahanhengen valtaama ja riivaama. Silloin oli parasta jättää hänet rauhaan, jättää hänet oman onnensa ja kärsimyksensä nojaan: Jumala ei varmaankaan hylkäisi häntä.
Ja Costantino rukoili, painaen kämmentään pyhäinjäännöksiä vasten, jotka raapivat hänen sydänalaansa kuin katumuksentekijän karkea paita. Aamun koittaessa hän huomasi toverinsa tyyntyvän, ja hänkin vaipui uneen. Mutta ennen pitkää hänet herätti ukkosen kaukainen, kumea ja yhä kiihtyvä jyrinä, joka äkkiä puhkesi esiin synkän päivän sarastaessa. Ei vielä satanut, mutta rotkon aukosta näki, että pilvet riippuivat matalalla lyijynharmaina, ikäänkuin kuuman ilman painamina, joka lemusi rikille. Ukkonen jyrisi heidän tyyssijansa yläpuolella, lakkaamatta pamahdellen. Tuntui siltä kuin jättiläiset olisivat louhineet vuorta, vierittäen kallionlohkareita alas laaksoon.
Simone nousi leposijaltaan ja katseli hetken ulos. Hänen silmistään kuvastui rajuilma, ja viettelys työskenteli edelleen hänen sisällään kuin pyörremyrsky.
Costantino istui jo laulukirja kädessä luolan kynnyksellä, katsellen mustaa taivasta, jonka taustaan länsituulen rajusti heiluttamat puunlatvat kuvastuivat. Mutta silloin tällöin hän vilkaisi Simoneen, joka huolellisesti puhdisti pyssyään, sitoi lujasti kengännauhansa ja lopuksi haki jotain salakomerosta, kohottaen ja venyttäen ruumistaan kuin kissa ylettyäkseen siihen. Se oli vara-ammuksien säilytyspaikka.
— Simone, — sanoi Costantino sulkien polvillaan olevan kirjan ja nojaten siihen kyynärpäitään, — aiotko lähteä ulos tällä säällä?
Simone kääntyi, poistumatta kallioseinän komeron äärestä. Hänen kasvonsa olivat ärtyneen vihaiset. Hän katsoi ulos kiiluvin silmin ja irvisteli rumasti. Hän tuntui luovan ukonilmaan uhmakatseen. Sitten hän jatkoi etsimistään ja veti esiin komerosta patruunavyön, jonka sitoi lujasti vyötäisilleen. Ja saatuaan sen hyvin paikoilleen hän pyyhkäisi siitä pölyn nahkatakkina liepeellä ja hymyili kolminkertaiselle kukkarolle, joka oli siihen kiinnitetty, ja johon oli kirjailtu silkillä vanhankuosisia punaisia ja keltaisia ruusuja. Lopulta hän ripusti pyssyn selkäänsä, sovitti sen hihnan huolellisesti olalleen ja jäi hetkeksi kynnykselle katselemaan taivaanrantaa ja välkkyvää vettä alhaalla tuulen pieksämien kivien ja kallioiden lomissa. Hän näytti lähtöön valmiilta sotilaalta.