Silti hän seurasi hehkuvin katsein ratsastajatarta. Simone nauroi, mutta hänen naurussaankin kuului väristys. Ja kaikki heidän ympärillään vapisi, ikäänkuin tuon naisen ohikulku olisi järkyttänyt itse luontoakin.
He ajattelivat, että jos he olisivat olleet kaksi tavallista kulkuria, olisivat he luultavasti ahdistaneet tuota naista. Mutta he olivatkin rosvoja, ja sentähden heidän tuli kunnioittaa itseään enemmän kuin tuota naista. Ja lisäksi Costantino tunsi sydämellään pyhäinjäännökset ja ajatteli, että Jumala lähettää kiusaukset, jotta ihminen voittaisi ne.
Tämä kohtaus näytti lähentävän heitä toisiinsa kuin odottamaton sysäys.
Simone katsoi toveriinsa ikäänkuin vasta nyt olisi huomannut hänet.
— No minne sinä tallustelet, veikkoseni? Tiedätkö edes, millä matkalla tässä ollaan?
Costantino ei vastannut. Hän kumartui noukkimaan kiven ja viskasi sen kauas. Se pulahti alas vesilätäkköön, joka näytti pirstoutuvan kuin lasi.
— Ajattelehan, — jatkoi Simone, — olen matkalla papin lammastarhaan.
Siellä asuva vanha nainen ehkä tuntee sinut… —
—Tuntekoon vain. Jumalakin tuntee meidät.
Simone ei vastannut, häntä kun toverin huomautus kiukutti, mutta itseluottamus, jota hän oli tuntenut retkelle lähtiessään, oli kadonnut hänen sydämestään. Ilta laskeutui ja hämärä loi häneenkin varjonsa. Todella hän tunsi, että Costantino häiritsi häntä kuin vaarallinen todistaja ainakin. Sen lisäksi hän muisti luvanneensa Mariannalle, ettei enää tekisi pahaa, ja ajatteli, että hän, vetämällä yritykseensä vastahakoisen toverinsa ja ehkä pannen hänet alttiiksi kiinnijoutumisen vaaralle, raskautti rikollisuuttaan. Tämäntästä hän pudisti pois vaatteistaan kosteutta, joka tuntui tunkevan luihin asti, ja koetti samalla tukahduttaa häiritseviä tunnontuskia. Ja näin toverukset astuivat eteenpäin, molemmat rauhattomina, kiiveten ylös laaksopolkua; heistä tuntui kuin he olisivat vaeltaneet vailla päämäärää taivaanrannalle ryhmittyneitä pilviä kohti.
Tienmutkasta he näkivät keilakattoisen majan kohoavan laakson vastakkaisella laidalla. Sen oviaukosta näkyi pesän valkea ja sen ääressä paimenen tumma vartalo. Ja he suuntasivat askelensa sinne, kuivaamaan vaatteitaan ja lämmittelemään. Mutta ennenkuin he saapuivat perille, Simone sanoi toverilleen:
— Varo visusti ilmaisemasta, minne olemme menossa. Jos et malta pitää suutasi kiinni, on parempi, ettet tule mukaani.