Costantino seisahtui ja kohotti paheksuvasti kasvonsa.
— Simone, puhut mahdottomia. En minä ole mikään Kain. Jos vielä kolmannen kerran sanot minulle, että voin mennä matkoihini, teen sen todella, mutta kuulehan, sitten et enää koskaan näe minua. Muista, että vannoimme toisillemme uskollisuutta juhannusyönä, ja tällainen vala merkitsee, että minä olen sinulle ja sinä minulle enemmän kuin morsian, rakastajatar, enemmän kuin veli, vieläpä enemmän kuin oma poika. Ei ole muita ylempänä tätä suhdetta kuin isä ja äiti. Sentähden olen tänään tullut kanssasi, vastoin omantuntoni ääntä ja uhmaten hengenvaaraa. Ja sinä kohtelet minua kuin koiraa! Tuon naisen muisteleminen tärvelee aivosi ja sentähden minun tulee sinua surku.
Simone ei vastannut. Pää kumarassa hän astui edelleen lähestyen paimenta, joka tervehti heitä.
He vaelsivat koko seuraavan päivänkin. Auringon laskettua he saapuivat lähelle meren rantaa, aution vuoren kaltaalle, joka punaisen iltataivaan alla näytti sammuneelta hiilikasalta. Pikkukylä, harmaat mökit pistäen esiin pimeistä kuopista, jotka näyttivät hylätyiltä kalliokomeroilta, ja keltaisen pölyn peittämät tiet, lisäsivät maiseman toivotonta kolkkoutta. Kauempana koko seutu alkoi kiiltää hämyssä: rannikon aution aron laidassa, keltaisten hiekkasärkkien ja sinisen meren välissä, värähteli pitkiä rämeikkö-lätäköitä kuvastaen taivaan hopea- ja punahohdetta, muistuttaen hietikolla ailahtavia suunnattoman suuria kuloja.
Isoilla mustilla kallioilla — ehkä luotoja, jotka pakovesi oli jättänyt paljaina törröttämään, kirkuivat merikotkat. Simonen mielestä oli viisainta yöpyä johonkin näistä autioista linnakkeista, joista näki laajalti sekä maalle että merelle. Nojaten miettiväisenä kallion kielekkeeseen hän tähysteli eteensä kuin perämies. Hiljaisuus vallitsi. Vuoren juurella kyhjöttävässä kylässä tuikkivat harvat valot, sammuen ja jälleen syttyen kuin kipinät kylmenneessä pesässä. Aika ajoin lievä tuulahdus hipaisi kallioita ja toi mukanaan meren tuoksua. Ja tähtien kultaverkko laskeutui yhä alemmaksi äänettömyyteen vaipuneen maan yli.
Costantino, joka oli väsynyt, mutta jälleen alistunut tottelemaan Simonen käskyjä, toivoi voivansa viettää täällä yönsä. Hän oli jo kyyristynyt alas, käsivarret polvien ympäri, joihin nojasi kuin pielukseen, kun toveri kääntyi ankarana, taipumattomana, niinkuin kapteeni sotilaihinsa päin:
— Costantino, nouse! Sinun tulee lähteä hankkimaan kaksi pitkää vaippaa, toinen sinulle ja toinen minulle.
Ja Costantino nousi ja poistui virkkamatta sanaakaan.
Silloin Simone, nähdessään hänen katoavan pimeään, heltyi, kuin olisi hän ollut hänen nuori veljensä, joka läksi vaeltamaan kaukaiseen ja tuntemattomaan paikkaan. Ja hän oli tietoinen siitä, että menetteli halpamaisesti, väärinkäytti hänen nöyryyttään ja kohteli häntä väkivaltaisesti.
Nämä olivat hänen omantuntonsa heikkoja valonvälkähdyksiä, niiden heijastusten kaltaisia, jotka leimahtelivat taivaalla yläpuolella rannikkovuorten harjuja, mutta jotka eivät olleet salamoita. Tunnit kuluivat, taivas alkoi eroittautua merestä ja kotkat kirkuivat herätessään. Mitähän lienee tapahtunut Costantino paralle? Tähän aikaan ketterä mies jo olisi monta kertaa palannut. On päivänselvää, ettei hänen ole onnistunut varastaa vaippoja. Hän ei kykene edes siihen.