Ja taivas hulmahti punaiseksi ja meri näytti olevan täyteen siroitettu kullalle kiiltäviä veritäpliä.
Costantinoa vain ei näkynyt. Simone ensin kiukustui, mutta kävi sitten levottomaksi. Nähdessään auringon nousevan merestä hän päätti yksin jatkaa matkaansa. Ehkä lopulta oli parasta, että kohtalo oli vapauttanut hänet tuosta toverista. Mutta tuossa hän sentään tulee, tumma mytty kainalossa, levollisena kuin palvelija, joka on ollut ostoksilla.
Simone kääri auki vaipat, ravisti niitä, tutki niitä joka taholta ja koetti ylleen toista. Se sopi hänelle hyvin, oli avara, peitti hänen takkinsa, ja vaippaan kiinnitetty suippo päähine valui alas nenään asti.
— Tämän alle sopii kokonainen kirkko pyhimyksineen päivineen, — hän virkkoi, ja Costantino katsoi häneen surullisena, vaikka huulet näyttivät heikosti hymyilevän. — Koeta sinä omaa vaippaasi.
— Olen jo koettanut.
Simone riisui päähineen ja kääri sen kokoon. Ja linnut lehahtivat lentoon läheisiltä kallioilta, höyhenet kiiltäen seesteisessä ilmassa.
* * * * *
He astuivat edelleen kulkien kanervakankaan polkua pitkin, joka laskeusi alas merenrantaan.
— Kerro nyt minulle, miten sait vaipat, Costanti. Kyllähän sinä viivyit, mutta olit silti aika taitava.
Costantino katseli merta, ja hänen esiinpistävät poski päänsä korottivat hänen kasvojensa surumielisen ivallista ilmettä.