— Totisesti tuntuu siltä kuin olisin naamioitu ja kuin menisin tanssiaisiin, — sanoi Simone. Mutta hänen hyväntuulisuutensa kuulosti ontolta.
Saavuttuaan lammastarhan majalle he kolkuttivat ovelle. Kukaan ei vastannut, kukaan ei avannut. Vain laakson toisessa päässä koira alkoi haukkua, ja toiset koirat vastasivat. Ja toverukset katsoivat toisiinsa ajatellen, että koirat ilkkuivat heitä.
Simone tuuppasi voimakkaasti ovea, joka avautui. Näkyviin tuli eteinen, sen oikealla puolella keittiö, vasemmalla pieni huone, ja perällä kapeat kiviportaat, joita valaisi rautaristikkoinen ikkuna.
Ei näkynyt ketään. He kävivät sisälle ja Simone huusi:
— Hoi, isäntäväki!
Tähän vastasi ainoastaan hiljaisuus.
Talo oli autio, tyhjä ihmisistä. Huonekalutkin oli viety pois, ja ainoastaan keittiössä kivisen tulipesän ääressä, jolla tuhkakasa oli vaalennut, pari mustaa jakkaraa näytti surullisina, mutta järkähtämättöminä odottavan sitä hirvittävää tapahtumaa, jonka pelko oli pakoittanut isäntäväen lähtemään karkuun.
VI
Kesä oli pitkä ja kuuma. Sitten äkkiä lokakuun lopulla alkoi kylmä aika. Usvat verhosivat jo pitkiksi käyneet yöt, ja Orthobenen vuori sauhusi lakkaamatta Mariannan pihaa vastapäätä olevalla taivaanrannalla. Itse kalliotkin näyttivät sulavan harmaiksi höyryiksi. Ja Mariannan sydänkin menehtyi alakuloisuudessa. Aika kului — kului turhaan.
Joulun lähestyessä satoi lunta. Jouluaattona Marianna istuutui hetkeksi ikkunan ääreen. Laaksot ja vuoret, muuttuneina valkoisiksi kuin marmori, ja vaalean taivaan alla hohtaen vieläkin valkoisempina, näyttivät hänestä suurelta hautausmaalta. Hän tunsi hiljaisuuden ja tuon kolkon kirkkauden erikoisesti keskittyneen hänen talonsa ympärille; hänet valtasi ajatus, ettei talvi koskaan loppuisi. Tuontuostakin kuului lyhyt kumea tömähdys. Se oli lumi, joka möhkäleinä putosi lehtikujan puulastoilta.