Joskus Marianna luuli vihaavansa Simonea. Miksi hän olikaan ilmestynyt hänen elämäänsä? Simone oli vienyt hänen rauhansa, ylpeytensä, niinkuin ryöstetään karitsat lammasnavetasta, ja sitten vetäytynyt piiloon metsän tiheikköön.
Joka sunnuntai-aamu Marianna näki Simonen sisaret ryhmänä, ensin kaksi, sitten taas kaksi, ja viimeksi vanhimman, ikäänkuin vartioimassa toisia, liikkumattomina polvillaan paljaalla lattialla kirkossa, joka aluksi oli tyhjä. Heillä oli yllään punaiset ja mustat vaatteet. Pään ympäri oli kierretty leveä musta nauha, jonka lomitse pilkistivät heidän läpikuultavan kalpeat kasvonsa. He rukoilivat kädet ristissä sylissä, käsissä rukousnauha, joka liikkui hitaasti jäykkien sormien välissä, ikäänkuin koneellisesti. Kaksi ensimmäistä ja kaksi seuraavaa heistä oli siihen määrin toistensa näköisiä, että olisi luullut heitä kaksoisiksi. Marianna polvistui takimmaisen viereen ja kuvitteli olevansa heidän sisarensa. Hänen sydämensä sykkäili ja koko hänen ruumiinsa värähteli kuin soittimen kieli halusta puhutella noita nuoria naisia ja pyytää tietoja Simonesta. Kun he käänsivät silmänsä tervehtiäkseen häntä, hän luuli näkevänsä Simonen silmät kaukaa — unelmien ja kärsimyksen kaivon pohjasta. Mutta hän ei rohjennut tiedustella heidän veljensä asioita ja poistui näennäisesti tyynenä, sulkeutuneena rakkauteensa, joka päivä päivältä muuttui yhä kirpeämmäksi suruksi.
Ei, jos Simone olisi tahtonut, ei häneltä olisi puuttunut tilaisuutta eikä rohkeutta lähettää hänelle tietoja. Mies, joka todella rakastaa, ei voi elää noin, kaukana ja vaiti kuin kuollut.
Monenmoiset levottomat ajatukset kalvoivat hänen sieluaan. Synkät näyt, hirviömäiset kuin pilvet, jotka lakkaamatta nousivat vuorten takaa, sukelsivat esiin mielen kätköistä. Sitten äkkiä kaikki seestyi. Simonen sanojen muisto kosketteli hänen sydäntään kuin iloisen sään tuuli, kuin aamutähden tuike, joka toi mukanaan toivon kirkkaan sarastuksen. Se varmuus, että Simone oli palaava, sai hänet taas nostamaan pään pystyyn, kuuntelemaan. Ja hän luuli kuulevansa hänen askelensa kaukaa, maailman teiltä, ainoastaan häntä lähestyen.
Siinä hän varmaankin jo oli! Sillä nuo askelet lähestyivät todella, palvelijattaren mutistessa jotakin, jota hän ei enää kuullut. Ne askelet olivat lumen hiljentämiä. Mutta Marianna tunsi ne, ne olivat nopeat, joustavat kuin villilampaan askelet vuorilla.
Jos se oli kuvittelua, se oli joka tapauksessa niin voimakas, että hän ponnahti pystyyn ja tuki itseään kädellä seinään, jotta ei kaatuisi. Sitten hän astui muutaman askelen ovea kohti, ja kun palvelijatar kiiruhti avaamaan ja astumaan ulos edellä, Marianna tarttui häneen ja pakoitti hänet pysähtymään.
— Täti Fidela, minä tahdon avata… tuli sieltä sitten kuka tahansa.
Täti Fidela, tehkää minulle mieliksi.
Hänen kelmeät kasvonsa, hengästyksensä ja rukoileva äänensä ilmaisivat paremmin kuin selvät sanat, kuka oli se henkilö, joka seisoi portin takana.
Fidela yritti vielä vastustaa, hän kun vaistosi, että emäntänsä odottama henkilö oli vihollinen.
— Marianna, pidä varasi! Olemme kaksi yksinäistä naista.