Ensi kerran niin monen orjuusvuoden aikana Marianna nousi vastarintaan. Intohimo antoi hänelle melkein raa’an voiman, hän veti palvelijattaren yläkerran portaille asti, ja hiljaisuudessa ja pimeässä hänen äänensä kaikui outona, käheänä, käskevänä:
— Menkää tiehenne. Minulla on määräämisvalta tässä talossa.
Hän ei koskaan jäljestäpäin voinut unhoittaa palvelijattaren askelten kolinaa, kun tämä nousi ylös portaita ja kulki huoneiden läpi. Hänestä tuntui kuin koko talo olisi järkkynyt hänen yläpuolellaan uhaten häntä kuin raskas paino, jota hän turhaan koetti väistää.
Hän palasi ulos, mutta ei avannut porttia heti. Hän miltei pelkäsi avata. Hiljaiset, melkein epäröivät kolkutukset kaikuivat portin takaa. Nöyrä ääni kutsui kahteen kertaan: »Marianna, Marianna?» ja tuntui soimaavan epäröimisestä, viipymisestä.
Silmänräpäyksen kuluttua pitkäaikainen suru ja talvi lakkasivat. Niiden sijaan tuli tuo yö vuoristossa, kuutamossa ja satakielien laulaessa. Silloin tuntui portti aukenevan itsestään, salaperäisen voiman sysäyksestä, joka poisti kaikki esteet rakastavien tieltä. Simone ilmestyi hänen eteensä kookkaana, tummana, vaippa lumen verhoamana kuin vuoren huippu. Hän astui pihaan varmana, niinkuin entisaikaan, kun oli palannut lammasnavetasta tai keskiyön-messusta, ja astui suoraa päätä keittiöön. Hän katsoi ympärilleen, nähdäkseen olivatko he yksin; sitten hän riisui vaipan hartioiltaan ripustaen sen seinälle lähelle pesää, niinkuin oli tehnyt ollessaan talossa palvelijana, irroitti käsivarreltaan kostean ja täyteläisen repun, kyyristyi asettamaan sen permannolle ja kohosi jälleen pystyyn silmät säteillen ilosta.
— Marianna! Olen siis täällä.
Ja pudistaen päätään ikäänkuin ravistaen siitä kosteuden, mutta myös kuin sanoakseen hänelle: Minä se todella olen — hän tarttui Mariannan käsiin kylmästä kohmettunein käsin.
He katselivat toisiaan vaieten. Marianna vapisi, hänen säärensä notkuivat. Hänestä tuntui kuin Simone olisi kietonut hänet katseillaan ja kuin heidän kätensä eivät enää koskaan hellittäisi toisiaan. Ja hänen tahtonsa suli täydelleen nuoren miehen edessä, niinkuin hänen mukanaan ulkoa tullut lumi oli sulanut tulipesän liekin hehkusta.
* * * * *
Hellittämättä hänen käsiään Simone astui askelen taaksepäin paremmin nähdäkseen hänet, sitten hän katsahti käytävän oveen päin ja nauroi hiljaa, taas tehden tuon lapsellisen, pyörivän päänliikkeen. — Täti Fidela puhuu totta, taloon on tänä yönä tullut rosvoja!