Tämä riitti herättämään Mariannan jälleen todellisuuteen.
— Minähän olen talossa emäntä, eikä hän, — sanoi Marianna ääni vakavana, koettaen irroittaa käsiään. — Hellitä, Simone, ja sano mitä olet tuonut minulle. Päästä käteni, — hän pyysi kovemmalla äänellä, tempautuen irti, tuntiessaan nuoren miehen olevan niin lähellä, että hänen henkäyksensä tunki hänen suuhunsa.
— Mitäkö olen tuonut sinulle? Kas tässä, — hän sanoi äkkiä vapautuen ujoudestaan; ja laskeuduttuaan polvilleen hän veti esiin repusta verestä kostean mytyn. — Älä luule, että se on varastettu porsas! Se on kaatamani nuori metsäsika.
Marianna katseli seisoaltaan kiitollisena ja liikutettuna. Lisäksi hän tunsi sääliä ja hellyyttä kuin lapsen antamasta lahjasta: vaatimattomasta, mutta vilpittömin mielin annetusta lahjasta.
Simone avasi hellan kivillä verisen kääreliinan. Metsäsian punaihoinen porsas, jonka vatsa oli tyhjennetty ja täytetty myrtinlehdillä, oli siinä nähtävänä. Sen suu oli auki, siitä törröttivät esiin pitkät torahampaat, ja se näytti vielä tahtovan puraista kuolontuskansa kouristamana. Marianna tarttui kääreliinaan sen kulmasta ja laski lahjan pöydälle, sitten hän pyyhki veriset sormenpäänsä ja istuutui valkean ääreen, pyytäen päännyökkäyksellä Simonea istuutumaan hänen viereensä.
— Suuri kiitos, — hän sanoi ääni tyyntyneenä ja pannen kädet ristiin syliinsä. — Istuhan, Simone. Oletko käynyt äitisi luona?
— Kyllä kävin. Hän voi yhä vielä pahoin; sisareni eivät edes tahtoneet päästää minua sisälle. Kävin siellä, — hän jatkoi, ujona ja epävarmana, tarttui jälleen hänen käteensä, Mariannan hiukan vastustellessa, ja puhdisti etusormen ja peukalon välissä hänen sormensa, johon vielä oli jäänyt veritahra.
He vaikenivat, katsomatta toisiinsa: he ajattelivat samaa asiaa, ja tiesivät sen. Ja Marianna alkoi ensiksi puhua siitä. Hän hellitti kätensä ja kysyi puoliääneen:
— Sanoitko äidillesi, että aioit käydä täällä?
— Sanoin sen hänelle, Marianna.