— Siinä teit oikein, Simone. Ja mitä hän sanoi?
— Hän sanoi, että en tekisi sinulle pahaa. Pane merkille tämä, Marianna: Tarkkaan omantuntoni ääntä. Sentähden en ole tullut aikaisemmin. Marianna, kuulehan minua, kautta uskoni! Pelkään tekeväni sinulle pahaa, ja toverinikin puhuu minulle siitä. Ja kuitenkaan en ole voinut vastustaa kaihoa nähdä jälleen sinut… Ja sinä? Odotitko minua?
Marianna vaikeni. Hän tunsi sydämensä paisuvan ja kurkkuansa kuristavan. Todellisuus ei ollut koskaan ilmennyt hänelle niin selvänä kuin tänä unelmanomaisena hetkenä. Hän tiesi, että hänen ja Simonen kohtalo riippui yhdestä ainoasta sanasta, ja hän koetti olla sitä lausumatta. Estihän häntä kaikki sitä sanomasta. Mutta silti hän ei voinut valehdella.
— Myönnän sen, odotin sinua.
Ja hän veti pois kätensä hänen kädestään ja kumartui kuin edesvastuunsa painamana. Mutta Simone näytti muuttuneelta. Hän oli noussut ja katseli ympärilleen silmät säihkyen.
— Sinä odotit minua! Tein siis hyvin, kun tulin. Ja nyt?
Marianna vastasi epämääräisellä kädenliikkeellä.
— Nyt olemme täällä yhdessä.
— Yhdessä, — hän toisti. Mutta kolmannen kerran he vaikenivat, ikäänkuin olisivat olleet kaukana toisistaan ja kuin ei heillä enää olisi ollut toisilleen mitään sanottavaa.
— Yhdessä! — ajatteli Simone, allapäin, voimattomuutensa nöyryyttämänä. — Mitä hyödyttää, että olemme yhdessä, jos en pääse häntä likelle? Mitä teen täällä?