— Yhdessä, — ajatteli Marianna, jäykistyen ylpeyteensä. — Onhan turhaa, että olen häntä niin kauan odottanut. On turhaa, että hän on tullut, jollei hän rakasta minua samanlaisella rakkaudella kuin minä häntä.
Mutta ei hän itsekään tietänyt, millainen tuo rakkaus oli. Saattoiko hänen ja Simonen välillä olla muu kuin yhdenlainen rakkaus, joka oli täynnä surua ja vailla kaikkea toivoa. Marianna oli odottanut kuukausia ja Simone oli vaeltanut kauan, ennenkuin saapui. Ja kuitenkin hänen odotuksensa ja toisen vaellus olivat olleet turhaa, jos ylpeys vielä eroitti heidät.
— Mitä olet tehnyt koko tänä aikana, jolloin emme ole toisiamme nähneet? — kysyi Marianna lopulta.
Simone näytti epäröivän, epäilevän, sitten hän hymyili.
— Mitäkö olen tehnyt? No niin, kerron sinulle kaiken, jos tahdot kuunnella.
Hän kertoi seikkailun papin lammastarhassa ja miten he muun ajan olivat eläneet toverin kanssa melkein aina piileskellen luolassaan, tehden mitättömiä ryöstöretkiä, puhuen joutavia, laulaen ja nauraen yhdessä. Syksyllä oli Costantino sairastunut. Hän oli ollut matkalla vuoren rinteellä olevaan pieneen kirkkoon rukoilemaan; ja hän oli luullut, että häntä ajettiin takaa kuin hirveä. Kun hän ei ollut tahtonut panna toveriaan vaaralle alttiiksi, hän ei palannut heidän tyyssijaansa, vaan vietti yön ja seuraavan päivän Olzain tienoilla olevan laakson pohjukan rotkossa. — Ja kolmen päivän kuluttua näin hänen palaavan kuolemanleima kasvoissa. Hänessä oli ankara kuume ja keuhkotulehdus, ja hän puhui lakkaamatta paosta. Panin hänet makaamaan lämpimille vuodille, sytytin valkean useaan paikkaan lähelle häntä, tartuin lujasti hänen käsiinsä ja istuin hänen leposijansa ääressä viikonpäivät. Hikoilin hänen kanssaan, jumal'avita, ja hourin hänen kanssaan. Hänestä tuntui yhä vain, että hän pakeni, ja että minä pakenin hänen kanssaan. Kun hänen tilansa sitten vähän parani, läksin hänen äitinsä luo, joka tuli mukaani ja jäi luoksemme kolmeksi päiväksi. Tämä teki sairaalle hyvää ja paransi hänet.
Sitten kävi meillä, eräänä kuluneen marraskuun päivänä, niin, siitä on ehkä viisi viikkoa,… Bantine Fera…
Hän lausui tämän nimen matalalla äänellä, ikäänkuin kunnioittavasti, mutta myös arkaillen ja ylpeillen. Ja hän katsahti heti Mariannaan, nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät häneen. Marianna kuunteli tyynenä, kasvot käsien peitossa. Bantine Feran nimi ei näyttänyt hänestä olevan merkillisempi eikä hirvittävämpi kuin Costantino Moron nimi. Molemmat loivat vain vähän enemmän varjoa hänen sydämensä pohjaan. Ja tämä loukkasi Simonea.
— Tiedätkö, kuka Bantine on? Hän on uskalias, jopa julmakin, jos niikseen tulee. Mutta hän on minuun kiintynyt; niin, hän tahtoo parastani kuin veli. Hän siis tuli ylös luolaamme… Toisen kerran hän silloin kävi hakemassa minua.
Äkkiä hän vaikeni. Kun Marianna ei oivaltanut Bantine Feran luolassa käynnin tärkeyttä, oli tarpeetonta kertoa jatkoa. Mutta myös epämääräinen epäluulon tunne katkaisi hänen puheensa. Hän puhui sentähden toisista pikkuseikkailuista, mutta tämäntästä uuden toverin nimi palasi hänen huulilleen.