— Marianna, — hän virkkoi surullisella äänellä, — kenties… kenties palvelijattaresi on oikeassa. Mutta, — näin hän lisäsi joutuin nähdessään Mariannan kasvojen synkistyvän, — sinullahan on tässä asiassa ratkaisemisvalta.
Painostava hiljaisuus seurasi. Marianna veti pois kätensä eikä vastannut. Hänkin näytti saaneen sen vakaumuksen, että Fidelan kanta oli oikea. Fidela puolestaan ei ollut varma huomautuksensa tehokkuudesta. Hän valmisteli ilta-ateriaa, mutta ei enää puhunut, hänellä kun ei ollut mitään lisättävää. Mutta emännän liikkumattomuus ja vaikeneminen saivat hänet luulemaan, että Mariannassa piili jotakin tutkimatonta ja lujaa, jota oli turha vastustaa.
Simone taas oli surullinen kuin sulhanen ainakin, joka huomaa, että häiden määräaika siirtyy kaukaiseen tulevaisuuteen. Hän tunsi olevansa väsynyt ja mielensä häiriytyneen ja tuumi, millä keinoin voisi olla edes muutaman hetken kahdenkesken Mariannan kanssa, karkoittaakseen hänestä sen äänettömän ja syvän masennuksen, johon hän oli vaipunut.
Kun ateria oli järjestetty valmiiksi pöytään, Marianna pyysi vierastaan siirtymään sen ääreen. Hän nousi ja loi tutkivan katseen pöytään todetakseen, ettei mitään puuttunut, ja tarttui viinipulloon.
— Fidela, tänä yönä juodaan Marreri-viiniä. Mene noutamaan sitä.
Ja kun palvelijatar epäröi, Marianna katsoi häneen käskevästi.
Fidelan mentyä hän tarttui Simonen käsiin, yhdisti ne, kumartui ja sanoi, kuin painaakseen niiden säilytettäväksi sanansa:
— Sinä et ole mies, jonka tulee välittää palvelijattaren sanoista. Meidän on joko mentävä naimisiin tai erottava. Sinä, minä ja äitisi haemme pappia ja löydämmekin sellaisen, joka on taipuvainen liittämään meidät toisiimme. Minä odotan sinua. Vanno, että teet, niinkuin tahdon.
Simone huokasi syvään, vapautuneena painajaisesta. Hän mutisi:
— Vannon, — ja sulki käsiinsä hänen molemmat kätensä, ikäänkuin kätkien niihin valansa.