VIII
Joulunjälkeisenä päivänä Berte Sirca, nähdessään sään selkenevän, arveli voivansa lähteä liikkeelle karjatalosta Nuoroon ottamaan selvää, mitä naiset hänestä tahtoivat. Hänelle oli sanottu, että Marianna oli terve ja ettei ollut kysymys taloudellisista asioista. Miksi häntä siis kutsuttiin, kun Marianna oli terve ja asiat olivat hyvällä kannalla?
Silti hän läksi matkaan. Saavuttuaan ratsastaen puolitiehen hänen teki mielensä palata, kun taivas taas peittyi sakeihin pilviin ja lunta alkoi sataa. Marianna oli terve ja turvassa lämpöisessä, rauhallisessa kodissaan, uskollinen palvelijatar seuranaan. Hänen tyttärensä oli kuin kuningatar valtaistuimellaan, kun sitävastoin vilusta kankeat hieho- ja vasikkaparat olivat hoidon ja ravinnon puutteessa.
Yksi ainoa ajatus sai hänet jatkamaan matkaansa. Hän toivoi, että oli kysymys Mariannan avioliitto-aikeesta. Jopa hän rupesi arvailemaan, kuka kosija saattoi olla. Toivottavasti se ei ollut mikään talonpoikaishenkilö. Eivät edes kauniit, nuoret ja rikkaat talonpojat olleet Mariannalle sopivia sulhasia. Berten mielestä oli sopivampi joku varakas porvari tai järkiään asianajaja, vaikka ei varsin rikaskaan. Olihan Marianna säätyhenkilöiden tapoihin tottunut, hieno, ja hänellä oli liian paljon huolta omaisuutensa hoitamisesta. Jos hän meni vaimoksi rikkaalle karjanomistajalle tai äveriäälle talonpojalle, hänen täytyi tehdä vielä enemmän työtä, ja se vahingoittaisi hänen terveyttään. Asianajaja sensijaan ansaitsee helposti rahansa ja voi käyttää niitä perheensä tarpeeksi, itseään liiaksi vaivaamatta. Ja lisäksi hän, isä, oli tottunut isännän asemaan. Toinen, karjanomistaja tai talonpoika, häiritsisi häntä.
Mutta jos Marianna tahtoi, menköön vain naimisiin vaikka karjanomistajan tai talonpojankin kanssa. Onhan hän emäntä talossa ja tarpeeksi älykäs tietämään, mikä on hänen etunsa mukaista. Ja lisäksi aika kiitää, sadon pitäisi olla tuleentunut sille, joka sitä jo kauan oli vaalinut. Näiden ajatusten askarrellessa hänen päässään hän saapui perille. Ilta laskeutui jo; täydellinen rauha vallitsi hänen tyttärensä asunnon ympärillä. Ja hän tunsi itsensä ylpeäksi tyttärensä varmasta asemasta, joka kerta kuin astui sisälle tuohon taloon, joka oli ollut kaniikin asunto, ja johon vielä oli painuneena hiljainen luostarileima. Siellä sisällä eleli hänen Mariannansa, ainoa lapsensa, kuin pyhimys kullatussa komerossaan. Ja hän, isänä, saattoi todella olla tästä ylpeä ja liikutettu, sillä olihan juuri hän, uhraamalla isänvaatimuksensa ja luopumalla ainoan lapsensa seurasta, hankkinut hänelle hänen varallisuutensa. Ja hän koetti välttää kaikkea melua taloon tullessaan, jotta ei häiritsisi tätä täydellistä rauhaa. Hän laskeutui siis tietä pitkin portille ja kolkutti sitä hiljaa kämmenellään, hevosen ravistaessa lunta korvistaan.
Marianna tuli itse avaamaan, hiukan kalpeana ja kasvonpiirteet vääntyneinä. Kun hän näki isänsä, hänen ilmeensä muuttui, ja hän väistyi sivulle päästääkseen hänet sisälle.
— Huolitteko vieraista? — kysyi hyvänsävyinen ja leikkisä vanhus perin kunnioittavasti, — annatteko suojaa matkamiehelle?
Pitkä sadetakki yllään, parta lumisena, vartalo kumarassa, hän säkeillä sälytettyine ratsuineen muistutti suuresti noita satuhenkilöitä, jotka ilmestyvät metsistä anomaan vieraanvaraisuutta, koetellakseen ihmisten hyväsydämisyyttä, jota sitten palkitsevat onnen antimilla.
Kuullessaan melua palvelijatar oli rientänyt ulos keittiön portaille kynttilä kädessä. Berte Sirca ehätti häntä tervehtimään, odottaen kuulevansa pikemmin häneltä kuin Mariannalta noita hyviä uutisia. Mutta Fidelan kasvot olivat jäykät, tummien varjojen verhoamat, ja tulija vaistosi heti, että jotakin surullista oli tapahtunut.
— Fidela! — hän virkkoi, äänessä silti iloinen kaiku, laskien käsistään säkit, — miksi olet antanut lumen sataa päähäsi?