Ja hän naurahti, kun vanha nainen vaistomaisesti tarttui valkoisiin hapsiinsa, jotka olivat hiipineet esiin hänen mustan myssynsä alta. Fidelakin naurahti, vetäen suunsa tavalliseen jäykkään hymyyn. Kaikesta huolimatta tuon teeskentelemättömän ja tasaisen miehen tulo loi hiukan valoa taloon. Eihän hänestä ollut suojelijaksi, eikä voinut toivoa, että hän paheksuen vastustaisi Mariannan mielettömyyttä. Mutta hän oli hyvä, ja hyvyys levittää ympärilleen varmaa valoa kuin suljettu lyhty, jota tuuli ei sammuta.
Tällävälin Marianna istui paikalleen lieden ääreen. Hän ei pelännyt, sillä olihan hän tehnyt järkähtämättömän päätöksensä, mutta isän tulosta hän ei odottanut suuriakaan.
Ei, pelkoa hänessä ei ollut. Tuossa valkean ääressä istui nyt hänen isänsä kuin korvesta tullut metsänpeikko. Hänen vaatteensa höyrysivät, ja tämän ohuen höyryn läpi hän mielihyvin katseli tulipesän yläpuolelle ripustettua puuristikkoa, jolle oli ladottu juustoja savustumaan. Niinikään hän silmäili seiniltä riippuvia isoja kuparipannuja, jotka olivat kallisarvoisia, mutta hyödyttömiä, niinkuin se asemakin, jonka hän oli hankkinut tyttärelleen. Ja hän katsoi hymyillen Fidelaan, vilkuttaen silmää, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Jos Mariannalla on joku oikku, hän voi sen myös toteuttaa». Mutta Fidela ei vastannut hymyyn. Ja Berte tunsi hetki hetkeltä selvemmin, että onnettomuus oli tullut taloon tai että se oli tulossa.
— No, miten asiat ovat täällä? — hän kysyi katsahtaen Mariannaan. — Sitten hän jatkoi haihduttaakseen epäluuloaan: Eilen Sebastiano kävi luonani, ja minä kysyin, oliko hän kuullut mitään täältäkäsin, kun minulle oli lähetetty sana tulla tänne. Ja hän vastasi nauraen: Ehkäpä on kysymys jostakin naimistuumasta!
Marianna säpsähti. Mitä Sebastiano tiesi asiasta? Hän loi kiireisen, epäluuloisen katseen palvelijattareen, ja hänen teki mielensä sanoa heille molemmille jotakin katkeraa.
— Fidela kaiketi tahtoo teiltä neuvoja, hän kun aikoo mennä kihloihin…
— Marianna! — huudahti palvelijatar. — Tekeekö tässä mielesi laskea leikkiä?
— No eipä minulla ole syytä itkeäkään.
Hänen hymyssään oli jotakin julmaa. Mutta hänen isänsä pysyi harhaluulossaan, ja nähdessään tyttärensä näin äkkiä iloisena, hän arveli, ettei ollut syytä siihen levottomuuteen, että hänen Mariannansa, tuo rikas ja järkevä nainen, joka omisti niin paljon tämän maailman hyvää, ja joka oli ylen hyveellinen, ei olisi onnellinen. Olihan hän saavuttanut varman aseman elämässä. Olihan hän, isä, eronnut hänestä, kalleimmastaan, jotta hän tuon aseman saavuttaisi.
— Anna hänen vain laskea leikkiä, Fidela. Eihän hän ole nähnyt rosvoja talossa, niinkuin sinä.