— Täti Anna, ettekö tule messuun?
— Odotan vierasta, nainen vastasi näyttäytyen ovessa kahvikannu kädessä. Rosa, pikku kultaseni, oletpas sinä tänään hieno. Tulkaahan sisään, niin saatte kahvia. Oletko yhä vain kuin vanha hampaaton akka? Eivätkö pikku hampaat vielä tule näkyviin?
Rosa hymyili näyttäen hampaattomia ikeniään, ja Annesa vastasi tytön puolesta.
— Kyllä hänelle vielä tulee hampaat ja vielä ne lähtevätkin. Teiltäkin ne lähtevät, täti Anna, eikä teille enää kasva uusia tilalle.
— Se on kyllä mahdollista, vastasi Anna täti, jolla oli erinomaisen kauniit hampaat. Mutta tulkaa jo sisään, että saan tarjota teille kahvia. On vielä pitkä aika messun alkuun. Näin juuri, että kirkkoherra Virdis käyskenteli kirkon edustalla seurassaan joku herra, joka näytti Paululta.
Annesa, joka juuri oli menemäisillään sisälle, muutti silloin äkkiä mieltään.
— Hyvästi, hyvästi! Eläkää terveenä, ja paljon terveisiä tytöille.
Menemme nyt sentään, että ehdimme ajoissa messuun.
Ja hän kääntyi poistuakseen.
— Minulla olisi jotakin kerrottavaa sinulle, Annesa, mutta käyn teillä huomenna, täti Anna sanoi huiskuttaen kättään jäähyväisiksi. Hyvästi, Rosa, älä syö liian monta mantelikakkua. Etpä vielä ole kertonut minulle, mitä kukko on muninut sinulle korvaukseksi hampaistasi. Eikö se ole tuonut sinulle jotakin pieneen kuoppaan, siihen, joka on oven edessä?
— On kyllä, lapsi huusi. Se muni minulle muutamia pähkinöitä, mutta ei hampaita.