Tämä ei ollut ensimmäinen, tuskin tuhanneskaan kerta kun vanhus, joka nyt päällepäätteeksi oli pahasti ärsyttynyt, oli singonnut hänelle "isäntäväen" köyhyyden vasten kasvoja. Kumpikin tiesi, miten katkerimmin loukkaisi toistaan, ja empimättä kumpikin sen myös teki.
Vaistomaisesti Annesa vetäytyi pois vuoteen äärestä, suonenvedontapaisten kylmien väristysten jälleen kouristaessa häntä. Hän nosti peitteen lattialta, istuutui sohvalle ja haukotteli.
Ukko alkoi taas rähistä:
— Vai en minä muka anna teille rauhaa yölläkään. Piru vieköön teidät kaikki tyyni, kun latelette minulle moisia syytöksiä. Kuka sinua kutsui, kyykäärme? Itsehän sinä herätit minut, ja olisi parempi, että riisuisit vaatteesi ja menisit levolle. Maankiertäjäsi ei palaa kotiin, ole varma siitä, hän ei palaa. Turhaan odotat häntä, kaunokaiseni. Tällä haavaa hän ei ajattele sinua.
Annesa herkesi haukottelemasta ja vapisemasta.
— Mitä? Mitä sanotte?
— En mitään. Sanoin, että mitalin voivat riistää minulta, mutta eivät silmiäni eivätkä korviani.
— Jatkakaa vain, Annesa virkkoi uhkaavasti.
— Enkä jatka. Olen jo lopettanut. Mene maata, minä sanon, äläkä syytä minua, jollei maankiertäjäsi palaa. Sanoinhan, ettei hän ajattele sinua… tänä yönä.
Tämä oli jo liikaa. Annesan silmät himmenivät. Vaistomaisesti hän nousi laahaten jäljessään peitettä, jonka hän jälleen päästi putoamaan keskelle huonetta. Hän karkasi vanhuksen kimppuun ja puristi häntä käsillään kurkusta. Ukon ammottavasta suusta kuului korinaa. Mutta hän jaksoi sentään vapauttaa kurkkunsa kouristavista käsistä ja alkoi huutaa: