— Oletteko harjoittanut opintoja? opettaja keskeytti hämmästyneenä nuoren miehen kuvakielestä.
— Totta kai! Ja siitä juuri johtui minun ja veljeni onnettomuus. Olimme jo päässeet lukion viidennelle luokalle. Olimme samalla luokalla, vaikka veljeni oli minua kahta vuotta vanhempi; sitten meidän täytyi erota koulusta. Äiti, joka oli kustantanut koulunkäyntimme, kuoli, ja tämän jälkeen isäni muuttui omituiseksi, saidaksi ja kärtyiseksi. Hän pakotti meidät raatamaan pellolla. Veljeni karkasi kotoa, mutta palasi takaisin, ja silloin alkoi isäni torua häntä ja rääkätä nyrkiniskuilla. Eräänä aamuna hän pieksi veljeäni kepillä, hänen vielä nukkuessaan vuoteessa, ja herätessään veljeni alkoi huutaa ja itkeä, ja tuo itku ja nuo huudot kaikuvat vielä päässäni ja suonissani. Miksi, miksi, Herra, siedät tällaista kauheutta?
Hän painoi päänsä käsiensä varaan ja sulki silmänsä, kuin vielä olisi kuullut veljensä hurjat valitushuudot, sitten hänen kätensä retkahtivat alas ja pää vajosi rinnalle.
— Monasti, niin han jatkoi kuin puhuen itsekseen, olen puhellut Jumalan kanssa ja kysynyt häneltä rikoksemme syytä. Olin hyväsydäminen enkä kyennyt tekemään pahaa madollekaan, annoin kernaammin muurahaisten tärvellä kylvetyn pellon, kuin olisin hävittänyt ne, koska minulla oli se varma vakaumus, että eläimilläkin on sieiu ja oikeus elää. Miten muuten voisi selittää Jumalan ja maailman olemassaolon? Mutta onko tuo Jumala siis luonut meidät yksinomaan kärsimään? Yhä joutumaan pahan valtaan?
— Jumala on meissä, ja meistä itsestämme riippuu pahan voittaminen, opettaja virkkoi.
Nuori mies kohotti katseensa, vaikka hänen päänsä yhä oli kumarassa, ja silmänvalkuaiset loistivat kuin posliini.
— Pelkkiä sanoja! hän huudahti. On helppoa puhua noin, mutta vaikeaa muuttaa puhe toiminnaksi. Minäkin ajattelin niin poikana ja koulua käydessäni ja lukiessani kauniita runokokoelmia. Mutta sitten päinvastoin…
— Ei koskaan ole myöhäistä voittaa pahaahenkeä. Ja Jumala ehkä suosii henkilöitä, jotka kerran ovat kokonaan antautuneet pahan valtaan, sitten antaen heidän kohota muita korkeammalle ja elää yksistään pyrkiäkseen hyvään. Ettekö tekin tunne sitä sielussanne?
— Se on totta. Ja juuri sentähden en tahdo joutua vankilaan, Tahdon elää, tehdä työtä ja tehdä hyvää. Mutta liian usein epätoivo nujertaa minut; olen yksin ja kironalainen. En enää säa rakastaa ketään, en seurustella kenenkään kanssa. Jos kohtaisin naisenkin, joka pitäisi minusta, en voisi ottaa häntä omakseni, sillä isäni aave kohoaisi aina hänen ja minun välilleni, ja lapsi saisi kärsiä minun rikokseni tähden.
— Tuo on harhaluuloa, poikaseni, opettaja sanoi, ääni huokuen syvää myötätuntoa. Niin kauan kuin antaudutte sellaisten ajatusten valtaan, olette pahan vaikutuksen alaisena, ja tämä pimittää sielunne, eikä isänne henki anna teille rauhaa. Siellä kaukana, jonne aiotte lähteä ja jonne toivon teidän pian pääsevän vahingoittumattomana, siellä ei kukaan tunne menneisyyttänne. Karkoittakaa vain se sydämestänne, ja kaikki sisällänne on uudesti syntyvä!