Ornella kavahti kuin unesta ja alkoi vapista kiireestä kantapäähän, mutta ei noussut avaamaan ovea. Gesuino sitävastoin nousi ja meni ovelle karskean näköisenä kuin susi olisi ollut ulkona, ja avasi, kysymättä, kuka siellä oli.
Kuin tuulen ajamana astui sisään kookas mies, yllaän musta sadetakki, joka kimmelsi sadepisaroista. Ensin opettaja luuli, että tulija oli lääkäri, mutta huomasi sitten, että se olikin Antonio.
— Te ette kai oddttanut minun tuloani, hän sanoi aäni puoleksi hilpeänä, puoleksi vakavana, mutta niinkuin aina teeskennellen. Ja te, hyvät herrat, suokaa anteeksi, että tulin sisään portistanne, joka oli selkoselällään.
— Se on totta, Proto myönsi, mutta meidän porttimme ei koskaan ole kiinni.
Gesuino avasi suunsa puhuakseen, mutta ei sanonut halaistua sanaa, ja toinnuttuaan ensi hämmästyksestään hän katseli takaa Antoniota, joka kursailematta riisui päällystakkinsa ja palasi entiselle paikalleen.
Seurasi hetken äänettömyys.
Ulkona tuuli riehui ja katkoi sadeverkkoja, paiskaten niitä rymisten västen talon seiniä, ja opettajasta melkein tuntui, kuin sade olisi tulvinut sisälle huoneeseen.
Antonio katseli ympärilleen löytääkseen jotakin, mihin olisi voinut ripustaa takkinsa, ja kun hän ei nähnyt muuta sopivampaa, hän heitti sen ullakolle johtaville tikapuille; puolihämärässä takki näytti kokoon lyhistyneeltä aaveelta.
Sillävälin Proto oli tyhjentänyt viinilasinsa, nousi, laski lasin pöydälle ja loi hänkin kiireisen katseen Ornellaan. Hän huomasi tämän siinä määrin vaipuneen omiin ajatuksiinsä ja olevan välittämättä ympäristöstään, että hän ajatteli:
— Kas, ystäväni, täällä sinä ja veljesi Gesuino olette liikaa.
Pötkikää tiehenne!