Joskus hän ajatteli, eikö olisi parempi noudattaa Proton neuvoa ja jättää tyttö omiin hoteisiinsa ja oman vaistonsa ohjattavaksi, joka oikeastaan parhaiten voi hyödyttää sellaista eläimellisen itsekästä olentoa, jollainen hän oli. Tosiasiassa ei mikään verenside yhdistänyt häntä Ornellaan; jos hän aikaisemmin olikin pitänyt tuota naista luonaan sovittaakseen nuoruutensa murhenäytelmän ja estääkseen sitä toistumasta, ei hänellä nyt enää ollut mitään syytä pidättää häntä, jos hänellä oli jokin keino tulla toimeen ja saada paremmat olot toisaalla.

Mutta ei, ei sittenkään! Sisimmässään hän tuntee, että syy on toinen, että on olemassa side, joka on verensidettä vahvempi; hän tahtoo saada tuon naisen lapsen sentähden, että se polveutuu siitä olennosta, jonka hän on saattanut hedelmälliseksi ja syössyt kuolemaan, ja että tuo lapsi on hänen oman elämänsä jatkoa. Ja hän tahtoo saada tuon lapsen valaakseen siihen tosi elämää, joka on elämää hyvässä, jotavastoin Ornella, jos hän ottaa sen huostaansa, opettaa sille pelkkää pahaa.

Todettuaan tämän hän teki järkähtämättömän päätöksen taistella, jotta hänen elämällään olisi oikeutuksensa ja voimaa omassa itsessään ylläpitää hyvän liekkiä… Hän alkoi uudelleen koetella siveellisiä taivutuskeinojaan Ornellaan nähden kuvaamalla hänelle kotiseutunsa yksinkertaista ja kiehtovaa elämää: se oli vanhanaikainen haalistunut maalaus, jota hän paranteli mielikuvituksensa väreillä ja vernissalla.

— Tähän vuodenaikaan meilläkin on pakkasta ja lunta, mutta se on vallan toisenlaista. Pakkanen oli kuivaa, lumi kovenee ja säkenöi kuin alabasteri, kaikki on puhdasta ja virkeää. Ja sisällä, pienessä talossani, jonka toivon voivani pian ostaa takaisin, on mukava asua, siinä on keittiö, jonka hella on niin iso, että kymmenen henkeä voisi piilottautua siihen. Ruokahuoneesta avautuu näköala laaksoon, kun taas yläkerran huoneet ovat vuorten puolella. Kun on kaunis ilma, näkee uskaliaiden metsästäjien kiipeilevän poluilla kallioiden halkeamissa. Heidän pukunsa on nahasta, ja he näyttävät metsän valtiailta. He ovat seudun rikkaimpien perheiden jäseniä ja koettavat kilvan osoittautua muita notkeammiksi ja rohkeammiksi. Eräs entinen oppilaani ei välitä kaatamastaan riistasta. Hän antaa palvelijansa tuoda sen kotiin metsästä, ja jos sen liha on hyvää, niinkuin esimerkiksi metsäsialla tai kuusipeuralla, hän lähettää sen lahjaksi ystävilleen, kuten kuninkaiden on tapana tehdä. Iltaisin hän usein kävi minua tervehtimässä, ja silloin sain kuulla kummia taruja eläimistä, joiden hän oli kuullut puhuvan, linnuista, jotka varastavat koristeita ja kultarahoja, susista, jotka ennen muinoin olivat ihmisiä. Kerran…

Hän koetti toistaa nuoren metsänkävijän juttuja saaden innoitusta omien sanojensa kaiusta, ja hän sekoitti omiin niukkoihin kokemuksiinsa metsästystarinoita, jotka oli lukenut seikkailukirjoista. Tämä oli ainoa keino kiinnittää tuon naisen sivistymätön sielu, ja hän viivähti tahallisesti kertomuksensa jännittävimmässä kohdassa pitääkseen vireillä hänen uteliaisuuttaan ja voidakseen sitten varmemmin jatkaa. Näin kilpikonna menettelee varovasti pyydystellessään myrkyllistä hämähäkkiä.

Illalla tulivat veljekset, ja Gesuinolla oli mukanaan äsken paistettuja kastanjoita polttavan kuumassa huivissa.

— Tunnustelepa, nainen, hän sanoi tuoden sen lähelle Ornellan kaulaa. Mutta tämä väisti ja poistui ylenkatseellisesti. Senjälkeen kuin hän oli saanut kirjatun kirjeen, hän ei sallinut veljesten laskea pilaa kanssaan. Vaieten hän pani kastanjat kulhoon ja kaatoi opettajan kehoituksesta viiniä laseihin. Sitten hän asettui paikalleen pöydän ääreen ja ompeli, ompeli, keskeyttäen työnsä ainoastaan kääntyessään valoon päin pujottamaan lankaa neulansilmään tai irroittamaan hampaillaan solmuja, joita kiusoittavaan lankaan punoutui itsestään.

Molempien veljesten ollessa huoneessa opettaja ei jatkanut kertomistaan. Hän tunsi, että se oli turhaa vaivaa, Ornella kun ei kuunnellut, ollen uudelleen sen ristiriitaisen voiman vaikutuksen alaisena, jonka ääni kaikui hänen sisimmässään. Hänen välinpitämätön ja ylenkatseellinen tapansakin osoitti, kuinka loitolla hänen ajatuksensa olivat heistä. Ja hekin näyttivät syventyneen omiin puheisiinsa, mutta opettaja huomasi, että Gesuino silloin tällöin salaa vilkaisi Ornellaan, kuin olisi ollut valmis heittämään silmukan hänen kaulaansa, jos hän koettaisi paeta. — Asia päättyy siten, että Gesuino nai Ornellan, opettaja ajatteli. Tämä ajatus huvitti häntä, mutta sielunsa syvyydessä hän silti oli surullinen, sillä asia oli surullinen, päättyi se miten tahansa.

* * * * *

Erääna iltana, kun Gesuino kumartui heittämään mustia kastanjankuoria tuleen ja Proto hitain hekumallisin siemauksin joi toista lasiaan viiniä, kuului joku kolkuttavän ovelle.