Ei kumpikaan toisista sanonut sanaakaan vastaukseksi. Ornella painoi päänsä vielä alemmaksi, eikä enää mielestään ollut ihminen, vaan kuollut esine hänen käsissään.
Antonio jatkoi:
— Me olemme kaikkien hampaissa tällä paikkakunnalla. Kaikki, vaimostani alkaen, ovat selvillä siitä, miten asian laita oikeastaan on, mutta he eivät ole sitä tietävinään, eivät hienotunteisuudesta, vaan tietenkin peläten minua ja kouriani. Mutta kaikki nauravat meille, he nauravat, koska ovat kateellisia, sekin on päivänselvää; jos olisin köyhä raukka ja vaimoni nuhtelisi minua, he eivät välittäisi minusta eivätkä asioistani. Onneksi ei laita ole niin, minä olen, mikä olen, ja vaimoni on ymmärtäväinen nainen. Mutta tiedän, että hänkin kärsii tästä ja että hänkin ansaitsee kunnioitusta eikä teeskenneltyä osanottoa ja salaista pilkkaa kanssaihmistensä puolelta: Ja tästä julkisesta häpeästä minä tahdon tehdä lopun.
— Nyt vastako olet huomannut kaiken tämän? opettaja kysyi.
— Nyt vasta, hyvä herra. Jos olisin älynnyt sen aikaisemmin, olisin myös aikaisemmin järjestänyt asian.
— Olisi ollut parempi karttaa sitä, kuin selvitellä sitä jäljestäpäin.
— Emme synny hampaat suussa, ja sanotaan, että tulee viisaaksi vasta kun on menettänyt hampaansa, kaikki hampaansa tietenkin.
— No saako siis tietää, mitä aiot tehdä?
— Se on hyvin yksinkertaista: viedä Ornellan synnytyslaitokseen, kauas täältä — olenkin jo tilannut paikan — ja odottaa, kunnes lapsi syntyy.
— Entä sitten?