— Että sinä Ornella olet röyhkeä, sen olen tiennyt, mutta että röyhkeydessäsi voit mennä noin pitkälle, se on uutta minullekin. Sanopa minulle: viime lauantaiaamuna kävit postissa ja sait uuden kirjeen, johon vastasit maanantaina kirjatulla pikakirjeellä. Oliko tämäkin kirjeenvaihtoa serkkusi känssa?
Ornella ei vastannut. Opettaja puuttui jälleen asiaan.
— Ornella, emme tahdo sinulle mitään pahaa. Sinun pitäisi sanoa totuus, ainakin kiitollisuudesta. Muutoin… jos aiot lähteä täältä, ei kukaan…
— Älkää puhuko noin! Antonio huudahti hiukan ärtyneenä. Olen jo sanonut, mitä aion tehdä, enkä muuta päätöstäni. Tahdon vain sanoa ja toistaä: Jos lapsen syntymän jälkeen tahdot mennä hiiteen, tai, mikä olisi vielä pahempaa, matkustat tuon houkkion luo, niin ole hyvä. Mutta lapsen aion ottaa huostaani.
— Ornella, ajattele tarkoin asiaa! opettaja kehoitti.
— Missä Bianchin kirjeet ovat?
— Kylläpä te osaatte nalkutella, Ornella huudahti äkkiä rohkaistuen. Hän pudotti permannolle kapalokääreet, joita paraikaa päärmäsi, veti avarasta taskustaan kaksi rypistynyttä kirjettä jä näytti aikovan heittää nekin lattialle, mutta hillitsi itsensä ja laski ne pöydälle.
— Anna nuo kirjeet minulle, Antonio käski mahtipontisesti kuin isäntä ainakin, ja otettuaan ne käteensä hän tarkasti kuoria. Ensimmäinen oli osoitettu Bianchin huvilaan ja toinen merkitty postiin jääväksi. Tuo mies oli ollut hyvin selvillä asioista.
— Lue ne ääneen! opettaja käski vuorostaan.
Synkän huoneen läpi, joka oli tämän näennäisesti jokapäiväisen ja värittömän näytelmän tapahtumapaikkana, puhalsi isänmurhaajan, tuon "ihmisistä kurjimman" vaikutuksesta runouden tuulahdus niistä ilmavista avaruuksista, joihin ainoastaan mielikuvitus kohoaa: