"Ornella! Lausuessani tämän nimen kuulen vielä leppien suhinan auringonpaisteiselta kedolta suvituulten puhaltaessa, kun rypäleet alkavat punoittaa ja satakieli nokkii kypsää viikunaa tehdäkseen laulunsa vielä suloisemmaksi. Matkustamme kauas pois, Ornella, mutta jos sinä minua rakastat, niin kaikkialta, erämaista ja kaupunkien likaisilta kujilta, löydämme kesän viinitarhoja, ja satakieli laulaa meille sydämessämme".
Opettaja kuunteli tarkkaavasti, jännittyneenä kuin kieli, joka on valmis väräjämään. Sillä paikalla, jossa Antonio nyt istui punoittavana ja pöyheänä osaksi teeskennellen, osaksi todella hilpeänä, opettaja kuvitteli vielä näkevänsä synkän, kokoonkyyristyneen isänmurhaajan ja koetti arvailla mielessään, minkä vaikutuksen tuon poloisen sanat toisen suussa tekivät Ornellaan. Mutta vilkaistuaan tähän hän näki hänen uudelleen kumartuneen ompeluksensa yli, vain ylenkatseellisen suun ympärillä kevyt vastenmielisyyden ilme. Ja kun Ornella huomasi, että häntä pidettiin silmällä, hän peitti tämänkin tunteittensa ulkonaisen ilmauksen vetäytyen täydellisen välinpitämättömyyden kuoreen.
Toisessa kirjeessä puhuttiin ainoastaan käytännöllisistä seikoista, jotka vahvistivat Antonion mainitsemia asioita, Isänmurhaajalla oli vielä työtä Genovan satamassa ja hän hieroi sopimusta ison valtamerihöyryn kokin paikasta: Han odotti Ornellaa, joka huolimatta tilastaan näytti luvanneen matkustaa hänen luokseen mitä pikimmin.
— Oivallista! Antonio huudahti taittaen kokoon molemmat kirjeet ja pistäen ne housuntaskuunsa. Senjälkeen hän seisoi hetken miettien otsa rypyssä. Ulkona ilma oli tyyntynyt, ja huoneen äkillisessä hiljaisuudessa pimeä tuntui painavan kasvojaan ikkunaruutuun ottaakseen osaa tähän vakavaan näytelmään.
Sillä kaikki kävi todella jännittäväksi, kun Antonio äkkiä sanoi mahtipontisesti aivan kuin sotamies, joka on hetkeksi nukahtanut ja vaistomaisesti herää juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin pitää marssia eteenpäin:
— Ja nyt, Ornella, kokoa kamssusi, ja lähtekäämme. Varhain huomisaamuna, hän lisäsi kääntyen opettajan puoleen, Marga lähettää luoksenne palvelijattarensa huolehtimaan siivouksesta ja kaikesta, mitä tarvitsette.
Ornella ei kohottanut päätään, mutta herkesi ompelemasta, neula vielä pistettynä kankaaseen, ja hänen asentonsa muistutti opettajan mielestä kilpikonnaa, joka, kun sitä hätyytetään, pysähtyy paikalleen vetäytyäkseen panssarinsa sisään.
Opettajakin oli ääneti. Hän tunsi, että tuona pimeänä yönä oltiin tultu tienristeykseen, jossa ainoastaan vaisto saattoi pelastaa ihmisen, ja hän odotti, että Ornella sanoisi jotakin, tämä kun oli heistä kolmesta enimmin vaisto-olento. Hän otti neulan kapalositeestä, pisti sen raivokkaasti takaisin kankaaseen ja nosti sitten uhmaten päänsä:
— Minä en tule mukaan.
Mutta Antonio ei menettänyt malttiaan, vaan kääntyi opettajan puoleen: