— Koettakaa te taivuttaa häntä. Luulen, että se on velvollisuutenne.
— Ei kukaan tiedä paremmin, mikä on velvollisuuteni, kuin minä itse. Ornellan pitää jäädä tänne, ja minä kehoitan häntä vuorostaan täyttämään velvollisuutensa.
— Te olette haaveilija ja pysytte aina haaveilijana, anteeksi, että sanon sen kursailematta. Ennenkuin kolme päivää on kulunut, Ornella on tipotiessään, enkä minä, jumaliste, salli lapseni syntyvän kadulla ja että sitä retuutetaan ympäri maailmaa veijarien ja jätkien seurassa.
— Jos hänen on välttämätöntä paeta, hän pakenee siitäkin paikasta, jonne aiot viedä hänet. Sitä hän totisesti ei tee. Tiedän, kenen kanssa olen tekemisissä, ja sanon toistamiseen, että hän heti lapsen synnyttyä saa tehdä, mitä tahtoo. Oletko ymmärtänyt? hän huusi Ornellaan päin kääntyen. Lähde heti paikalla liikkeelle.
Ornella ei hievahtanut paikaltaan, ja hänen silmänsä tuijottivat nyt opettajaan, kuin hänen kohtalonsa olisi riippunut vanhuksesta eikä tuosta toisesta. Mutta opettaja tunsi itsensä jälleen usvien ympäröimäksi ja huomasi Antonion äänenpainossa niin taipumattoman päättäväisyyden, ettei tietänyt, mitä tehdä. Hän turvalitui toistamiseen Ornellan vaistoon, ja vastaten hänen rukoilevaan katseeseensa hän virkkoi tyynesti:
— Ornella, sinun itsesi pitää vapaasti tehdä päätöksesi. En voi enää kauempaa tunkeutua sinun ja Antonion väliin. Lapsi kuuluu teille molemmille, ja kaikki on tehtävä sen pelastumiseksi.
— Tahdon jäädä tänne ainakin muutamaksi päiväksi. En tahdo, että minua noin pakotetaan, Ornella sanoi, mutta Antonio ei antanut hänen jatkaa.
— Mutta minäpä aion pakottaa sinut heti lähtemään kanssani. Tunnen sinut, sen hyvin tiedät, ja asia on heti ratkaistava.
— Entä jollen tahdo lähteä? Jos huudan apua.
— Älä pakota minua menettämään kärsivällisyyttäni! Tiedät, miltä nyrkkini maistuvat.