Näin sanottuaan Antonio lähestyi naista, ikäänkuin paremmin näyttääkseen, kuinka pitkä hän oli, ja muistuttaakseen hänelle valtaansa ja myös koetellakseen häneen jälleen mieskohtaista lumousvoimaansa, mikä yksin saattoi taivuttaa tuon naisen seuraamaan häntä.
Ornella ei hievahtanut eikä muuttanut ilmettään, vaan seisoi tyynenä ja kylmänä, neula ainoana aseena.
Silloin Antonio todellä menetti malttinsa. Hän tarttui näisen olkaan kuin kiveen, jonka aikoi viskata kauas, ja ravisti häntä. Kapalokääre liukui Ornellan sylistä, ja tuossa kaameassa hiljaisuudessa saattoi kuulla hänen tukastaan putoavan hiusneulan rapsahtavan lattiaan.
Opettaja nousi nojaten kättään tuoliin, aivan kuin ennen koulussa palauttaakseen vallattomat oppilaat järjestykseen. Mutta tyyneys ja vakavuus, jota hän koetti säilyttää, katosi hänestä kokonaan, sillä hermostunut vavistus alkoi puistattaa häntä hänen nähdessään Ornellan tekevän vastarintaa Antonion raivokkaalle hyökkäykselle ja tämän kolhivan nyrkillään naisen selkää.
Silloin opettaja meni väliin ja tarttui miehen käsivarteen. Antonio kääntyi äkkiä hämmästyneenä, kuin olisi kokonaan unohtanut opettajan läsnäolon, ja hulmahti punaiseksi raivosta.
— Älkää sekaantuko tähän! hän huudahti ja tuuppasi opettajan kovakouraisesti syrjään. Olette jo vallan liiaksi sekaantunut meidän asioihimme. Nouse! hän sanoi ja kääntyi uudelleen Ornellaan päin, muuten en vastaa teoistani.
Ja kun nainen ei totellut, hän veti taskustaan pienen revolverin ja puristi sitä kädessään kuin avainta.
— Äkkiä Ornella kavahti pystyyn ja arkana kuin peto, jota kesyttäjä uhkaa, hän lähestyi ullakon tikapuita.
Opettaja palasi istumaan lieden ääreen kääntäen kasvonsa tulta kohti. Hän ei enää tahtonut nähdä Antoniota, hän tunsi, että heidän välillään oli kaikki nyt lopussa. Hänen omantuntonsa ongelma oli ratkaistu ja oli rauennut tuhaksi, samoin kuin halot olivat palaneet poroksi pesässä. Ja hänen teki melkein mielensä hymyillä itselleen ajatellessaan pitkällistä kärsimystään. Mutta siitä olisi tullut katkera hymy, sillä sielunsa pohjassa hän tunsi surun painavan entistään raskaampana.
Ylhäällä ullakkohuoneessa Ornella kuului liikkuvan muuttaessaan vaatteita ja kootessaan tavaroitaan, ja sillä aikaa Antonio puki ylleen päällystakkinsa ja lähestyi liettä. Hän sanoi nolona: