— Anteeksi, jos olen ollut ankara. Mutta se oli välttämätöntä. Tahdonpa mainita teille, hän lisäsi hiljaa ja kumartuen opettajan puoleen, että Marga kehoitti minua tähän vapautuakseen naurettavasta ja tuskallisesta asemasta.
— Minun tähteni ei teidän enää tarvitse olla huolissanne, ei "sinun, ei Margan" eikä kenenkään muunkaan! opettaja sanoi tuijottaen järkähtämättä tuleen. En enää tunne ketään teistä.
— Lepytte kyllä ja saatte nähdä, että kaikki vielä kääntyy hyväksi. Minähän vain täytän velvollisuuteni ja kuljen sitä tietä, jonka itse kerran minulle neuvoitte. Muistatteko? Tahdoittehan, etta toimittaisin Ornellan pois talostani ja koko tältä seudulta, jossa perheeni asuu, ja järjestäisin lapsen toimeentulon. Sitä kai tarkoititte, vai kuinka? Enhän siis aiokaan tehdä mitään muuta.
Mutta kun tämä puhe ei tyydyttänyt opettajaa, hän kun ei voinut hyväksyä sitä, Antonio nousi kärsimättömänä ja sanoi:
— Ettekö ymmärrä, että olen poikanne suuremmassa määrin kuin itsekään uskotte? Tiedän kaiken teistä, menneisyydestänne ja siitä siteestä, joka yhdistää meitä. Marga on puhunut minulle siitä, ja nyt meitä on kolme taistelemassa pahaa vastaan, niin että Ola pelastuu rangaistuksesta, joka vielä saattaa olla odottamassa.
Opettaja nosti päätään, ja kun tulen hohde heijastui veripunaisena Antonion vaalealle puvulle, hänen eteensä ilmestyi jälleen näky: kuollut nainen lapsi kohdussaan.
— Ola on nyt pelastettu, hän virkkoi, mutta Ornellan lapsi sitävastoin luultavasti joutuu perikatoon.
Sitten hän ei enää sanonut ainoatakaan sanaa, ei edes Ornellan tullessa ullakolta kädessä mytty, jonka laski pöydälle ottaakseen siihen lisää tavaroita. Ensin hän pisti siihen vanhat jalkineensa, sitten kapalokääreet, joita oli ommellut ja jotka hän noukki permannolta, pudistellen niistä pois pölyn. Sitten hän levollisesti ja välinpitämättömästi katseli ympärilleen nähdäkseen, oliko hän unhottanut jotakin. Hetkeksi hänen silmänsä kohdistuivat kirjokuvaan "Pako Egyptiin", mutta sitten hän painoi alas päänsä, sillä hautoessaan mielessään pakoa isänmurhaajan luo hän oli aikonut viedä tuon seinäkoristeen mukaansa, miksi, sitä hän ei itsekään tiennyt. Ehkä sentähden, että se oli ainoa arvoesine koko talossa.
Hän luuli huomaavansa, että opettaja arvasi hänen ajatuksensa, ja paremmin peittääkseen ne hän kumartui etsimään tukastaan lattialle pudonnutta hiusneulaansa. Tätä kesti vain silmänräpäyksen ajan, mutta kun hän jälleen ojentautui suoraksi, hän näytti aivan toiselta olennolta, kasvot kellertävinä kuin hänen palmikkonsa ja suuret silmät kauhusta laajenneina. Hän kohotti käsivarsiaan asettaakseen paikoilleen neulan, mutta ikäänkuin hän olisi vahingossa pistänyt neulan niskansa läpi hän päästi huudon, joka muistutti sonnin mylvintää sen saadessa nuijasta kuoliniskun.
Miehet luulivat hänen teeskentelevän, mutta samassa hän retkahti tuolille, painoi pään myttyä vasten ja puri tiukasti yhteen hampaansa, jotta ei uudelleen olisi huutanut.