Hetken kuluttua uusi huuto täytti huoneen kauhulla. Se oli omituista ulvontaa, joka kohosi hänen sisimmästään kuin maanalaisesta paikasta, jossa tapahtui jotakin kauheaa. Se huusi apua, mutta oli samalla kirous.
— Ornella! Antonio sanoi pelästyneenä.
Mutta nainen huitoi käsillään kuin ahdistettu lintu torjuen ja uhaten.
— Mene tiehesi, hän huusi ääni käheänä, mene,tiehesi, pahantekijä ja raukka!
Syvää vihaa värähteli hänen äänessään, valitusta, joka oli hänen ensimmäistä huutoaan vihlovampi. Siinä purkautui ilmoille naisen vanha viha miestä kohtaan, joka oli pakottanut hänet synnyttämään ja joka oman hekumansa vuoksi oli runnellut hänen lihaansa ja tehnyt hänen kohdustaan tuskien pesän.
Opettaja oivalsi, mistä tämä johtui ja nousi.
— Nuo ovat synnytystuskia, hän sanoi yksinkertaisesti. Meidän on noudettava kätilö. Nouse, Ornella, ja paneudu pitkäksesi vuoteeseeni!
Hän tarttui naisen käsivarteen ja pakotti tämän nousemaan, ja nojaten opettajaan Ornella sai uutta rohkeutta ja astui muutaman askelen vuodetta kohti.
Mutta sitten hän muutti päätöksensä, tempautui irti opettajan käsistä ja konttasi nelinryömin ylös ullakkoportaita kuin eläin, jöka menee piiloon synnyttämään poikasiaan.
Huolimatta sankarillisista aikeistaan Antoniota ei haluttanut lähteä noutamaan kätilöä; hän ehkä ajatteli, että oman arvokkaisuutensa vuoksi hänen oli parasta varovasti peräytyä.